Run for Cover, osa 2

Wolfgang Laiturilava 19.8.2016 Klo 22, Liput 5€

Illan maraton-osioon kuuluivat seuraavat kappaleet:

Wishing Well

Whiskey In The Jar

Hungry Like The Wolf

American Idiot

Are You Gonna Go My Way

Ain´t No Love (In the Heart of a City)

Breaking The Law

Pet Sematary

Somebody Put Something In My Drink

Rough Boy

Perfect Strangers

Ace of Spades

Cat Scratch Fever

Rockin´ in the Free World

Kill the King

Livin´ Lovin´ Maid

Smells Like Teenage Spirit

Home Sweet Home

Knockin´ on Heavens Door

Sharp Dressed Man

Final Countdown

Whole Lotta Love

Highway to Hell

Smoke on the Water

Ehtoo alkoi ihan hyvällä avauksella Free yhtyeen biisillä "Wishing Well", josta mentiin tulkinnalliseen välimaastoon Thin Lizzyn/Metallican välillä, eli kuulimme kappaleen Whiskey in the Jar. Thin Lizzy kuulemma usein kieltäytyi soittamasta tuota puolivahingossa syntynyttä, suurimmaksi hitikseen kohonnutta kansanlauluversiotaan konserteissaan. Ja monille kyseinen kappale nousi vasta tietoisuuteen Metallican versioitua sen Garage Inc. levyllään.  Tuo kappale on minustakin soitettu jo niin puhki, että en niin olisi välittänyt sitä kuulla enää versiona, joka ei tuonut siihen mitään uutta. Sitten kuultiin rockimpaa vertsiota Duran Duranista ja päästiin kuulemaan jenkkipunkkiakin, jossa oli vähäsen kaahaamisen makua...

Sitten päästiin Lenny Kravitziin... Basisti oli opetellut kuvionsa hienosti, ja rumpalikin suoritui edelleen hommistaan hyvin. Mutta kitaraosasto oli jotenkin sitä tasapaksua.... riffi soitettiin niin kuin se menee, mutta siitä puuttui vaan se magiikka....  Ja silloin minulle iskikin ensimmäisen kerran deja vu...  olen kuullut nämä samat kappaleet ennenkin...toisenkin paikallisen coverbändin, ROK Korporaation keikalla.

Sitten kuultiin Whitesnaken tunnetuksi tekemä "Ain´t no Love", ja aloin ensimmäistä kertaa huomata sen urkurin puutteen. Homma lakkasi haittaamasta, sillä seuraavaksi jyrähti ilmoille Judas Priestiä, ja varsin kohtuullisesti.  Purevat tuplakitarat, mitä alkuperäisessäkin versiossa on, kuulostivat tässäkin ihan asiallisilta.  Seuraavaksi mentiin Ramones-osastolle, mihin instrumentaatio sopi jälleen parhaiten, mutta tuntui että biiseihin oli haettu meininkiä soittamalla ne turhan kiireisesti. No... ehkä se live-esiintymiseen kuuluu.

Sitten oli vuorossa illan ensimmäinen hidas voimaballadi, ZZ-Topin Rough Boy, ja alettiin olla maratonin puolivälissä. Olisipa se ensimmäinen setti vaan loppunut jo siihen, sillä seuraavaksi oli luvassa nimittäin aivan luokattoman huono esitys.

Ensimmäinen setti näet päättyi käsittämättömän huonoon tulkintaan  yhdestä Deep Purplen hienoimmista kappaleista: "Perfect Strangers".   Kyseiseen biisiin kuuluvan tunnusomaisen urkuintron pois jättäminen on jo melkein rikollista toimintaa, mutta laujajan suoritus tärveli laulun täysin.

Lopussa bändi jäi vielä jammailemaan kappaleen kuuluisaa 5/4 -riffiä, ja vuorollaan jokainen soittaja onnistui sössimään tuon kyseisen tahdin...  Riffin kierto vaan jatkui ja jatkui, herrojen pudotessa kyydistä, ja soittaessa lopulta jo aivan mitä sattuu. Ja kukaan ei tuntunut tietävän miten biisi loppuu. Lopulta rumpali taisi kyllästyä siihen häpeään, ja löi vaan biisin poikki.

Ei poijjaat hyvät.. ei näin!  Ette te voi ottaa oikeasti esitettäväksenne sellaista biisiä, jota ette selvästikään ole saaneet vielä harjoituksissakaan kulkemaan kertaakaan. Ja sellainen vielä setin viimeiseksi. Siitä jäi jotenkin niin paha maku suuhun, että oli lähellä etten lähtenyt siinä vaiheessa jo kotiin. Tuollaisella tempulla bändi vetää ikään kuin itse itseltään maton jalkojen alta. Ja unohdin siinä samassa jo ne hyvät hetket, mitä ilta oli siihen mennessä tarjonnut.

Seurannut tauko, oli lisäksi vielä kohtuuttoman pitkä, arviolta puoli tuntia. Siinä ajassa ehdin tosiaankin miettiä useampaan kertaan, että olisikohan tämä tässä, ja lähtisinköhän sitä vaikka kotiin.

Toisen setin avausbiisillä Ace of Spadesilla lässähtivät sitten loputkin fiilikseni. Sori jätkät, mutta on meikäläisiä, joille muuan Ian Frasier Kilmister on Jumala. Tuntuu siis pyhäinhäväistykseltä suorastaan kuulla jonkun esittävän hänen musiikkiaan, minkäänlaisena tulkintana. Motörheadin musiikki vaatii niin paljon niitä kuuluisia palleja, että olisi ehkä ollut parempi jos olisitte ottaneet jonkun muun biisin käsittelyynne.

Seurannut Cat Scratch Fever toimi kyllä jo paremmin, mutta sen päälle esitetty Neil Youngin Rockin´ in the Free World soitettiin sitten jo taas niin päin persettä. Kipale ei sisältänyt yhtä kertosäkeen oleelisinta sointua, minkä kautta palataan taas säkeistöön rumpufillien rytinällä. Olitte sitten sovittaneet sen pois, mitä vittua? Ja jälleen deja-vu...olen tämän ennenkin kuullut, paremmin vain soitettuna.

Sitten mentiin Rainbow -osastolle, ja kappaleeksi oli valittu vähemmän tunnettu "Kill the King".

Hyvä valinta! Mutta ilman Blackmorea ja tuplabasareita tämä jätti hieman kylmäksi. Ennen balladiosastoa tarjoiltiin Zeppeliiniä ja Nirvanaa.  Mötley Crueta en olekaan aikoihin kuullut, mutta illan virallisena hitaana kuultiin taas ties kenen tulkinnasta versiotaan yrittävä "Knockin´ on Heavens Door" .... Hohhojjaa...monennenkohan kerran olen tämänkin jo kuullut?

Seuraavaan kappaleeseen oli pantu taas tempoa, liikaakin, ja kuulimme kaahausversion "Sharp Dressed Manista". Sitten olivat vuorossa Final Countdown ja Whole Lotta Love. Kyllähän kappaleet tunnisti, ja oli niissä kieltämättä yritystäkin, mutta ehkä taas astuttiin vähän liian isoihin saappaisiin. Sitten alkoi iskeä jo kaikkien deja-vujen äiti, ilmoille pläjähti  nimittäin "Highway To Hell". Empä ole sitäkään kuullut viimeksi kuin erään toisen coverbändin esittämänä.

Ja eipä vissiin ja meri kristmäs! Encoreksi kun pätkähti vielä niinkin originelli veto kuin "Smoke on the Water" alkoi ilta olla taputeltu.  

"We all came down to Montreaux - on a lake Geneva shoreline". On pakko kysyä tässä yhteydessä kollektiivisesti jokaiselta coverbändiltä, että tiedättekö te mistä te laulatte, kun esitätte kyseistä kappaletta?  Te ette itse  siellä olleet paikan päällä itse äänittämässä omia kipaleitanne Rollareitten kalustolla, ja ette nähneet Frank Zappaa Mothers of Inventionin kanssa kasinon palaessa  jne....  Miten tälläisen kappaleen voi sisäistää? Miten tälläiseen materiaaliin voi samaistua? No tuskin nämä kysymykset muuta yleisöä askarruttivat, mutta minua tälläiset asiat häiritsevät suunnattomasti. Esitänkin tässä kainon toiveen kaikille coverbändeille kautta maan: Jättäkää nyt hyvät pojat ohjelmistosta pois kaikki ne vahvasti tiettyyn artistiin henkilöityvät tai tiettyyn bändiin assosiotuvat biisit. - "Soittakaa Paranoid", alkaa olla aika kulunut vitsi.

Mutta mitä covertriathloniimme tulee, niin Wolfgang pääsi sentään maaliin. Tällä kertaa ei vaan herunut pistesioja, eikä aikakaan ollut kummoinen. Vaikka syyllistyinhän minäkin yhteen rock-konsertin perisyntiin, ja lähdin kuuntelemaan sitä enimmäkseen selvin päin. Oikeassa tilassa ja fiiliksessä, oikean porukan kanssa, iltaa olisi varmasti tarkastellut toisessa valossa, ja kokemus olisi noussut välttävästä tyydyttäväksi.