Miten te kehtaatte x3

Salosen Pyörä & Mopo, Laiturilava 13.8.  Liput 5€


Miten te kehtaatte esittää tälläistä paskaa - on kysymys, joka pitäisi esittää eilen Laiturilavalla esiintyneelle Salosen Pyörälle ja Mopolle, jonka takeltelevaa ja tuskaista esitystä kävin seuraamassa eilen. Sama "miten te kehtaatte" -kysymys pitäisi esittää myöskin tilaisuuden järjestävälle osapuolelle, Laiturikahvilalle. Miten te kehtaaatte ottaa esiintyjäksenne bändin, jossa juuri kukaan ei hallitse oman instrumenttiensa alkeellisiakaan perustaitoja, ja kehtaatte pyytää siitä vielä rahaa? Meneekö teillä todella niin huonosti, että olette lanseerannut formulamaailman häntäpäätalleista tutun maksukuskijärjestelmän?  Paljonko illan orkesteri maksoi teille päästäkseen ajamaan?  Ja arvoisa yleisö - miten te kehtaatte?  Miten te voitte suostua tälläiseen rövknullaukseen, jossa sekä esiintyjä että tilaisuuden järjestäjä suorastaan kehottaa teitä tutustumaan huomattavan pitkän kliittoriksen aromaattisiin ominaisuuksiin nenitse?

 Orkesteria katsomaan tullut, arviolta satapäinen yleisö, sai nauttia harvinaisesta kokoonpanoratkaisusta, orkesterissa oli nimittäin kaksi miessolistia. Moista ratkaisua näkee harvemmin. Itselle ei tule mieleen Matin ja Tepon, Sleepy Sleepersin ja Jean S:n jälkeen moniakaan kokoonpanoja joissa moista hommaa olisi yritetty.  Ja ei olisi pitänyt yrittää tässäkään, sillä jonkinlaiset työvaatteet esiintymisasukseen valinnut pääsolisti tulkitsi vahvemmalla, mutta vain piirinmestaruustason karaokeäänellään lähes kaiken esitettävän materiaalin, jättäen pikkutakkiin pukeutuneen mumisijan täysin varjoonsa. Hänen lauluääntään ei juuri illan aikana kuullut, johtuen joko siitä, että hänet oli miksattu pienemmälle tai vain siitä syystä, että hän vain enimmäkseen mumisi mikkiinsä jotain, mistä ei tahtonut saada mitään selvää. Sen vähän mitä kuulin, havaitsin kyllä, että pojat lauloivat enimmäkseen kaiken unisonossa. Olen aina ajatellut, että kahden tai useamman laulajan vahvuus ja hienous bändissä on se, että voidaan laulaa äänissä, mutta toinen laulaja ei selvinnyt edes ns. Olli Lindholm- stemmoista, eli minkä tahansa äänen kovaäänisestä huutamisesta, vaan mumisi ja pupelsi koko illan jotakin. Hirveetä kattoo, kamalampaa kuunnella. Kammottavampaa oli vain hänen tamburiinin soittonsa.

On ehkä vain yksi asia, mikä on tamburiiniakin kamalampi - se on kaksi tamburiinia. Molemmat laulajat ottivat nimittäin välillä jonkun kilkuttimen käteensä, ja sotkottivat sitä kuin sitä kuuluisaa tulpatonta mopoa konsanaan. Ja kumpikin aivan omiin nimiin ja omaan tahtiinsa. Ja kun rumpalillakin oli vielä kokonaan oma tahtinsa, oli illan rytmiikassa sellaista ylituotantoa, että olisi suonut jonkun tulevan vaikka maatalousministeriöstä paikalle katkaisemaan herrojen tukiaiset.

Rumpali oli kanssa melkoinen tapaus. Hänellä oli kyllä ammattimaisin ote, mitä olen nähnyt kenelläkään vähään aikaan. Hän käytti nimittäin metronomia. Yleensä nykypäivänä metronomin tikitys laitetaan kai soittajalla vaan tulemaan korvanappiin, mikäli hän sellaista tarvitsee. Hänellä oli sen sijaan mieltymys käyttää metronomia siten, että me yleisössäkin istuneet kuulimme sen helvetinkoneen piipityksen ennen biisien alkua. Sääli että sitä eivät kuulleet bändin muut soittajat, sillä yksikään biisi ei tainnut lähteä illan aikana keneltäkään yhtä aikaa, eikä samassa temmossa.  Ja ei liene tarpeen kertoa, että eivät ne lopetuksetkaan mitään harjoiteltuja olleet.  Rumpalilla oli myös kumma taipumus säätää haitsun lautasten avoimuutta hyvinkin pitkiä aikoja biisien välillä, vaikka koko iltana en kuullut hänen käyttävän kertaakaan Hi-Hatia jalallaan....  No tyyli se on kai sekin.

Komppikitaran soitto oli niin perusleirinuotiorenkutusta, että siitä ei viitsi sanoa mitään. Mutta basson varressa ollut heppu, jota esiintyminen jännitti selvästi kaikkein eniten, taisi lopulta vastata illan parhaimmasta osaamisesta. Hänen bassonsa oli miksattu vaan ehkä muiden jalkoihin, tai sitten hän vaan soitti hiljaa ja varovasti. Mutta hänellä tuntui olevan sentään joku käsitys siitä, miten instrumenttiaan tulisi soittaa, jos sitä vain osaisi soittaa kunnolla. Ja hän oli poppoosta ehkä se ainoa joka oli sentään yrittänyt opetella soittamaan esitettävän materiaalin ulkoa, eikä tuijottanut koko ajan nuottikansiota, niin kuin muu bändi taisi tehdä. Siitä kyllä pointsit kotiin. On äärimmäisen tuskallista katsella kun coverbändi esittää jotain ... sanotaan nyt vaikka vaatimattomasti ehkä jo 40 vuoden ajan esitettyjä ja kuultuja CCR kipaleita... joissa on kolmesta neljään, ei niin kallista sointua.... ja niittenkään kiertoa ei ole sitten viitsitty opetella ulkoa.  C´mon jätkät - oikeesti... ei se oo niin vaikeeta.

Vaan oli se vaikeaa soolokitaristillakin.... joka varmaankin ikänsä perusteella on instrumenttiaan 30 vuotta jo ruopinut. Hän suoriutui vaivoin semmoisista perusmelodiasooloista, mitä yleensä jo moni harrastelija tapailee kahdella sormella jo muutaman kuukauden treenaamisen jälkeen. Mutta aina kun tämmöinen soolo tuli, niin kuin vaikka jossain Agents-tyyppisessä biisissä, niin kuin vaikka kappaleessa "Illan varjoon himmeään", hehkutti solisti koko bändin ohella kitaristin erinomaisuutta, ja tätä alkoi vielä yleisökin komppaamaan....  Ei vittu! Yleisökin - mitä te oikein ootte vetänyt!?

Mutta jos nyt joku voi paikata yhtään sitä myötähäpeän tunnetta mitä tuli koettua soittajien soittaessa eri biisiäkin keskenään, keskeytettyä kesken kaiken yhden kappaleen kokonaan...  ja aloitettuaan pari kertaa kipaleen vallan alusta.  Niin sitä oli ehkä päälaulusolistin huumorintaju, ja nokkelat sutkautukset, joita hän tuntui lennosta keksivän illan edetessä. Se oli yksi valonpilkahdus tässä tragediassa jota joku kehtaa ehkä keikaksi väittää,

Ensimmäisessä setissä oli ehkä toinenkin hyvä puoli, jos niitä oikein hakemalla hakee: se oli lyhyt, vain puoli tuntia. Tauolla näinkin sitten jokaisen soittajan olut-/lonkerotuoppi kädessä haahuilemassa, ja sehän on tunnetusti aina hyvä merkki onnistunutta iltaa ajatellen.

Toisen setin puolessa välissä en enää kestänyt, ja tein ainoan inhimillisen tehtävissä olevan teon: join tuoppini tyhjäksi, ja suksin kansanomaisesti sanottuna vittuun tältä keikalta, jonka oikea kohdeyleisö olisi varmaankin ollut Guantanamossa ja jonka keikkapalkkio maksetaan toivottavasti Haagissa.

Illan viihdyttävintä auditiivista antia tarjoili kotimatkalla naapurin parvekkeelta kuulunut perheriita, joka päättyi poliisin tuloon.... melkein.