Kissa vieköön, johan on markkinat!

Superin farmarin markkinat

Keskiviikon paikallislehti kolahti postiluukkuun, tuoden mukanaan kokonaan takasivunsa peittävän supermarketin mainoksen: Farmarin Markkinat 6.8. klo 10-14. Tontilla luvattiin tapahtuvan. On eläinpihaa poniajeluineen, taitoluistelijat kasvomaalaavat, on saappaanheiton mestaruuskisaa…. on pullakahvia, grillimakkaraa… pokémonjahtia. Ja tusinan verran pientuottajaa lähialueilta on markkinoimassa tuotteitaan, eikä siinä vielä puoliakaan… Ehei! Sisällä on luvassa herkkujuustolaa, jäätelöä, arvontaa, erilaisia tuote-esittelyitä, hyviä tarjouksia ja vielä ohjelmaakin luvataan: Mies ja Kitara – Jukka Ritanen. Tuollahan on kaikkea, totean… ja tilaisuuden vielä ollessa maksuton, päätän tehdä niin kuin sadat Tyrwääläiset, ja tyydyttää viikonlopun kulinaariset tarvehankintani Superilla.

Gourmet maailmasta tuttu ilmiö tarjoillaan nykyään muusiikillisestikin = pop-up trio.

Tapahtuma vaikuttaa noin paperilla täydelliseltä, enkä haluaisi missata siitä minuuttiakaan. Menetän aamutoimieni johdosta kuitenkin viisi, ja en ehdi ihan kymmeneksi paikalle…harmittaa. Matkalla huomaan aina niin kuhisevan Tokmannin parkkipaikan olevan normaaliin verrattuna suorastaan autio. Saavuttuani Superille en tahdo saada kompaktia autoani edes parkkiin mihinkään. Tapahtuma on saanut aamuvirkut, ja meidät vähän myöhäänkin heränneemmät, liikkeelle sankoin joukoin. Ryntään autostani päätä pahkaa etsimään miestä ja kitaraa, Sastamalan opistostakin tunnettua kitaransoitonopettajaa, Jukka Ritasta. Löydänkin lopulta miehen itse kaupan aulasta, ja yllätykseni on suuri. Jukka on itse kontrabasson varressa, ja marssittanut estradille kaksi kollegaansa. Paikalla onkin siis yllättäen trio, ja esitys on jo täydessä käynnissä… "Hitto, kun missasin alun", ajattelen.... Vaan kauaa en jaksa olla huonolla tuulella, sillä tunnistan kappaleen nopeasti Helismaan Repen sanoittamaksi ja RautavaaranTapsan tunnetuksi tekemäksi ”kulkuriksi ja joutseneksi" . Noiden valkeiden siipien liidettyä riimiin: ”elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa”, ei yksinkertaisesti kykene enää olemaan mustin sulin. Tästähän on luvassa mitä mainioin päivä.

Tontilla tapahtui. Veikkauksen huimat potit eivät riittäneet kiinnittämään pelaajien mielenkiintoa.

Kierrän nopeasti läpi kaupan tarjonnan, ja saan käteeni pahvikupillisen kahvia. Pullaa ei ehdi hamuamaan, kun pitää jo kaivaa kännykkä toiseen kouraan ja ottaa ns. puhelu liittoon, eli vaimolle kotiin, joka sattuu viettämään päivää anopin ja koiran kanssa. Tämä teidänkin pitää nähdä itse, totean puhelimeen kiitäessäni eläinpihan läpi kohti autoani. Varttia myöhemmin istuukin koko pesue jo kyydissäni, ja suuntamme on taas kohti superia.
Kierrämme eläinpihan, ja ensimmäisenä tapaamme alpakkaparin. Noille mainioille eteläamerikkalaisille villaa tuottaville kamelieläimille on luonto antanut väreiksi ihmisen mielestä tutut mustan ja valkoisen. Omistajaltaan he ovat vielä saaneet kesäisen trimmauksen, johon vaikuttavat ilmeisen tyytyväisiltä heinätukkoa natustaessaan. Maailmassa on ehkä yksi asia joka on hellyyttävämpi, kuin kaksi alpakkaa. - Alpakan poikanen.... kutsutaankohan sitä vasaksi, ihmettelemme vaimon kanssa ihastuksissamme.

Mustalla otuksella kahdeksan jalkaa? Siellähän on poikanenkin.

Viereisestä aitauksesta löytyykin sitten siipikarjaa. On pari isohkoa, mutta arkaa vaaleaa kalkkunaa, ja toisessa verkkohäkissä värikkäämpiä kanoja, ja kukko. Vaimoni on innoissaan, hän ei olekaan pitkään aikaan nähyt noin komeaa, täydessä juhlakunnossaan ylväänä pystyssä patsastelevaa kukkoa. Katsastamme myös aasitamman varsoineen. Ja sen päälle hyvinkin lampaan kokoiset, suorastaan jättimäiset saksalaiset kaniinit, jolla yhdellä tuntuu minun silmissäni ainakin olevan pienoinen identiteettikriisi. Hän ei oikein tunnu tietävän olisiko skunkki, kani, vaiko panda. Mitä lie luoja tarkoittanut antaessaan hänelle moisen värityksen, vai liekö tarkoittanut mitään tuumiskelen suorastaan jo ääneen.... voihan olla että nuo värit ovat ihmisen rodunjalostustoimillaan tietoisesti hakematkin. Tuon kysymyksen pohdiskeluun ei kuitenkaan aikamme riitä, vaan on pakko siirtyä jo ruokaostosten pariin. Edes saappaaheittoa ei jouda jäämään seuraamaan.

Pandan ja haisunäädän risteymä? Sehän on saksalainen kani.

Sisällä meille tarjotaan taas kahvia ja pullaa, ja yritämme puikkelehtia mukit kädessä tuote-esittelyjen ohi. Juustot vaikuttavat mitä mainioimmilta, mutta tänään ei ole niiden vuoro. Yllättävän hyvältä lihatiskiltä löydämme mureita kyljyksiä perheemme tarpeisiin, ja jääpähän mukaan vielä silakkafileitä sunnuntain silakkapihvejä varten, joihin kipaistaan vielä nopeasti hakemassa pihan puolelta paikallistuottajan karkeat ruisjauhot. Kauppareissu on anopinkin mielestä onnistunut. On suorastaan sääli, että tälläistä ei ole tarjolla useammin, toteamme ykskantaan. Joku huutelee kojustaan meille vielä kolmattakin kuppia kahvetta.... Ei pysty enää, närästää jo, on sanottava. Ja on pikkuhiljaa jo poistuttava kodin askareien ja velvoitteiden ääreen.

Saappaanheiton epävirallinen Tyrwään mestaruuskisa äityi tasoltaan kovaksi.

Käymme kuulemassa vielä kuitenkin markkinoiden parasta antia: Jukka Ritasen, voidaanko sanoa trendikkäästi; Pop- up Trioa? Jukka huudahtaa hyväntahtoisen iloisen terveisensä yleisölle, onko toivomuksia? Käyn sanomassa pojille että teidän letkeään swingiinnehän sopii hyvin vanha jazz, mitenkäs olisi klassinen Louis Armstrongin "Jeepers Creepers" Ja ei mene minuuttiakaan herrojen tuumiessa toivelaulukirjaa selaten, kunnes löytyy yhteinen sävellaji, ja ilmoille kajahtaa suomenkielinen tulkinta, klassikko: "Kissa Vieköön". Kappale on luonteva osa sitä hittikavalkadia, johon kuuluvat mm. Fredin, Veikko Lavin, ja Junnu Vainion rakastetuimmat rallit. Suomessa,kun ollaan, niin suomeksi lauletaan, ovat pojat päättäneet, ja perustyrvääläiseen yleisöön tämä tyyli näyttää uppoavan. Kuulemme "Rosvo-Roopen", ja lanttia anovan tulkinnan "Vippaa mulle vitonen", joka saa minunkin käteni käymään taskunpohjalla. Käyn heittämässä tippikassan virkaa toimittavaan kitaralaukkuun muutaman roposen esityksesta, joka on jokaisen sentin väärtti. Tippejä näyttää ropisseen laukkuun enemmänkin, ja miksikäs ei? Onhan bändin soitto hyvin tasalaatuista kautta linjan, ja he eivät piinaa yleisöä turhilla sovituksellisilla kikkailuilla. Ei ole vaikeaselkoisia tahtilajeja tai kimurantteja sävellajeja, vaan pojat ovat vapauttaneet itsensä niistä täysin. Kappaleet alkavat ja loppuvat kyllä kaikki, aikanaan ja ajallaan. Ja tulkinnat edustavat kautta linjan selkeää, kansanomaista ilmaisua, mitä markkinoille lähteneet haluavatkin kuulla. Se ei ole liian vaikeasti ymmärrettävää tekotaiteellisuutta. Homma toimii ja soi kuin Matti Ijäksen elokuvain soundtrack C-kaseltilta.


Ritasen trion esitys on myös pitkään aikaan ainoa näkemäni aito, 100% unplugged keikka. Pojat ovat liikkeellä täysin akustisin instrumenteein, vailla äänentoistoa. Moinen pelimannihenki on harvinaista nykypäivänä. Heti kun instrumentti on saatu laukusta esiin, niin soitto voi alkaa... ja on alkanutkin, hyvissä ajoin ennen kymmentä jo. Moisen roadshown tuotantokustannukset eivät siis päätä huimaa. Kun vain joltain löytyy B luokan ajokortti, ja toimiva kulkupeli, siirtyy tämä poppoo luontevasti keikkapaikalle, aina valmiina aloittamaan. On siis suorastaan ihme etteivät paikalliset yrittäjät palkkaa heitä useamminkin tilaisuuksiinsa esiintymään.

Vaimolleni vieraampi näky: kukko ylväässä juhlakunnossaan.

Velvollisuudet kutsuvat, ja joudun jättämään markkinat taakseni. Myöhemmin iltapäivällä olen Lempäälän Ideaparkissa, tuossa kolkossa ja meluisassa isossa ostoskeskuksessa. Siellä ihmismassa tungeksii kiireissään eri tavalla kuin kotona Tyrväällä, ja välillä kaikuvat kaupalliset tiedoitteet katkaisevat geneerisen taustamusiikin jyskytyksen. Kaipaan suorastaan markkinoiden tunnelmaa, ja Ritasen kiireetöntä swingiä. Heidän vuorovaikutuksensa yleisön kanssa ei sisltänyt tippaakaan maailmantähtien diivailua, ja oikuttelua. Yleisön kanssa ehdittiin seurustella kappaleiden välissä ja niiden aikanakin. Ilahdunkin kun kuulen jälkikäteen poikien jatkaneen musisointiaan vielä pitkälle iltapäivän puolelle. Duona tosin, sillä Abrose Piercenkin suosikki-instrumenttia, eli klarinettia soittava, välillä saksofoniinkin tarttuva Leo Lassy on joutunut poistumaan, Lieköhän miehellä ollut toinen keikka illalla?

Orkesterilta riitti aikaa yleisölle.

Kylmässä ja kolkkossa maailmassa Ritasen trion tapaisille esityksille on harvoin sijaa. Monet nykyartistit luottavat liikaa groovaavaan jytämusiikkinsa, viimeisimpään tekniikkaan, varivaloihin, savukoneisiin ja tanssiryhmiin. He saattavat vaatia isoa esiintymislavaa, kaikin mukavuuksin yrittäessään viihdyttää festivaaliyleisöä radiosoitossa olevilla trendikkäillä hittibiiseillään. Monta kertaa tälläiset esitykset eivät kuitenkaan pääse niin lähelle kuulijaa, kuin Ritasen esitys. Toivonkin näkeväni herrat vielä uudestaan jossain pienessä, intiimissä ja ihmisläheisemmässä paikassa esiintymässä...Kenties tänä kesänä vielä Nälkälän Autogrillillä- kuka tietää? Jään innolla odottamaan lisää näitä hyvän tuulen esityksiä, jollaisia niin harvat nykyään tarjoavat.