John Weldon Cale (1938-2013) oli suurehko amerikkalainen laulaja, lauluntekijä, muusikko ja musiikillinen vaikuttaja. Oklahoman ja Tulsan kasvattimme, JJ Calenakin tunnetun miehen musiikkia kuulemme usein, vaan harva meistä tietää kunniaa hänelle siitä antaa. Tämä johtuu taas siitä, että hänen tunnetuimmat kappaleensa ovat usein muiden, vielä häntä suurempien artistien tunnetuiksi tekemiä versioita. Eric Claptonin "Cocainen" ja Lynyrd Skynyrdin "Call me the Breezen" esimerkiksi mainitakseni.
Tätä epäkohtaa lähtee oikomaan varasuunnitelmanakin tunnettu Plan B, joka tuo tribuuttinsa Walter's Pubiin perjantaiehtoona klo 21 reikäreikä, noin öö, osimoilleen, palttiarallaa ja tasan + varttin päälle, niikuin hyvä tapa vaatii. Sillä kukapas sitä nyt ennen yhdeksää lähipubiin tallustelemaan lähtisikään, palveleehan lähikauppa noille kellonlyömille asti oluthampaan kolotuksesta kärsivää tallaajaa.
Ja harva on lähtenyt nytkään. Paikalla tuntuvat olevan vain kohta jo varmaan Walter's Pubin inventaarioonkin huomioitavat kanta-asiakkaat, soittajien vaimot, ystävät & kaverit, Paikalle ovat saapuneet myös vakiot ns. "rokkipoliisit", jotka aina tälläisten tilaisuuksien tullen lähtevät esitystä kuin esitystä kärkevästi arvioimaan, ja suureen ääneen muille kertomaan, kuinka olisivat sen paremmin toteuttaneet. Paikalle on eksynyt muutama naisenpuolikin, jotka meikeistään, tahi vaatteistaan huolimatta näyttävät jopa ihan ihmisiltä. Ja ovat niiden alla, takuuvarmasti, alasti.
Aivan ilkimullikkana ei sentään pubiinkaan lähteä sovi, vaikkakin tuon roomalaisen tavernan anglosaksisemman ja modernimman variantin, eli public housen, kantakapakin, jonkinlainen kantava ajatus lieneekin päästää sisäänsä jokainen elämystä janoava asiakas siinä kunnossa, tai oikeammin kai niissä asusteissa missä hän sattuu olemaan. Tuota tarpeen ja tehtävän yhtälön jaloa manttelia on kylällämme jo neljännesvuosisadan ansiokkaasti yllään kantanut Walter´s Pub, johon landlordimme Latvakoski on tänä kyseisenä päivänä kutsunut ystävänsä minimalistisen riisuttuun ilmamolekyylien värisytys ja siirtotapahtumaan, jossa mainiota nuottiöljyä voi jokainen täysi-ikäinen kansalainen ostaa ja kitusiinsa kaataa, kuunnellen samalla samaisten päihdyttävien aikuisvirvoikkeiden nauttimismandaatin itselleen ilmaiseksi neuvotelleita soittoniekkoja.
Ilta käynnistyy jo mainitsemani akateemisen vartin myöhässä lavalle astuvan sekatyömiehen, autohuij.. myyjän ja pastorin voimin. Ja heti syyllistytäänkin amatöörimusisoinnin perisyntiin. "Thou shalt never put intoxicating adult beverages on a mixing console" said the Lord (-or you´ll go straight to hell). Näin sanotaan muusikoiden pyhässä pipliassa, kohdassa net kymmenet käskyt. No juomat eivät onneksi herrojen vapinattomista käsistä styrkkareihin, ja varsin maukkaasti ruuvattuun äänentoistoon läiky, joten homma saadaan potkaistua käyntiin.
Muutaman harjoittelukappaleen jälkeen vireongelmakin tuntuu poistuneen, ja seuraavaa biisiä tai oikeammin seuraavaa välispiikkiä odottaakin suorastaan jo innolla. Millaisenhan juonnon pastorimme on keksinyt seuraavaksi? Tälläistä trubaduriteettiä näkee harvoin! Illassa ei ole yhtään sitä tyhjäkäyntiä, minkä olen nähnyt niin monia harrastelijabändejä vaivaavan. Sanavihkoihin ja sointulappuihin turvautuu Plan B:kin, mutta komppikitaran/lauluvastuun ottanut saarnamiehemme on rakentanut lähtökohtaisesti hienon illan, ja miettinyt etukäteen mitä sanoa biisien välissä, ja hän osaa puhua paperien selaamisenkin lomassa yleisölle. Se on osa sitä ammattitaitoa ja karismaa, joka tekee sen suuren eron onnistuneen ja vähän vähäisemmin onnanneen illan välillä. Spontaaneja heittojakin tulee milloin yleisöstä heitettyyn kommenttiin, tai vaikkapa illan isännöitsijän kantaessa lauteille lisää juotavaa. Välitön, vilpitön, avoimen innostunut tunnelma välittyy koko seurakuntaan. Sen puolen osaamisesta Plan B saa minulta siirron parhaaseen A-ryhmään.
Mutta jos iltaa tarkastellaan musiikillisen annin ja osaamisen näkökulmasta, emme pääse valitettavasti niin korkeaan arvosanaan. Soundimaailma oli onnistuttu ruuvaamaan rouhean perushyväksi bluesiin sopivaksi. Ja itse äänentoisto oli miellyttävän leudolla ajolla desibelien suhteen, ja tilaisuutemme luonteelle oikeinkin sopiva. Oluttuopposta nauttimaan lähteneet kaverukset saattoivat keskustella keskenään huutamatta. Soitinten keskenäinen balanssi oli ehkä vähän huonompi. Itse olisin ehkä ruuvannut laulua hiukan ylemmäs, bassoa alemmaksi ja soolokitaraa vähän enemmän pintaan. Miksausratkaisu saattoi olla kyllä tietoinen valintakin, sillä bassotaiteilijamme, jonka kapeille harteille illan komppausvastuu enimmäkseen jäi, taisi suoriutua tontistaan lopultakin parhaiten ja ammattimaisimmin.
J.J:n biisithän eivät ole pilatut monillaakaan soinnuilla, ja lienevätkö monet soinnut niin kalliitakaan? Kolmessa soinnussa pysytään, ja 12 tahdin blueskaavoissa.... ja kaikki muu, se neljäs sointukin alkaa olla kädenojennus progen suuntaan. Moni leirinuotiorämpyttäjä ajaakin näissä aatoksissaan usein metsään, ja alkaa ajatella homman olevan helppoa. Mutta kuunnelkaapas vaikka joskus pian eläköityvän AC/DC basistin soittoa ja ajatuksia soitosta, ja koittakaapas mennä vaikka hänen tilalleen... Jep!
Illan basistimme hoiti kuitenkin tonttinsa haravoinnin melko siististi.. Jäihän sinne joku risu ja lehti.... mätä omenakin ehkä, että aivan paraatinurmikkoa golfgreenien tyyliin ei saavutettu. Joskus oltiin vähän väärässä äänessä, ja hiukan nokillaankin, mutta noin yleisesti ottaen, ja olosuhteet huomioon ottaen varsinkin hyvin vedetty.
Soolokitaristi sen sijaan taisi vastata illan heikoimmasta suorituksesta. Niitä skaaloja kun ei ole aikoinaan tullut opeteltua, niin se soittohan on yleensä semmoista ja tämmöistä.... Biisit kyllä menevät, ja melodiat osataan soittaa tunnistettavasti.... ja jopa perussoundikin on ihan hyvä, ja välineet asialliset. Mutta kuuluisa "se" joka tekee siitä "sen" jäi tälläkin kertaa puuttumaan. Ja ehkä kaipasin vielä tämän tyyliseen esitykseen vielä jotain... Nigel Tufnelin sanoin: "extra push over the cliffiä". Ei tässä nyt ollut tarvetta ruuvata yhteentoista saakka värkkejä, mutta joku se juttu mikä olisi nostanut sen seuraavalle tasolle jäi puuttumaan... En tiedä olisiko se sitten ollut joku soundi, slidekitara tai resonaattori... mutta joku yleismaailmallinen, bluesmainen tunnelmanparannin oli hakusessa.
Ja mitä tulee itse seremoniamestarimme suoritukseen, niin eipä siitäkään voi sanoa... ei niin millään muotoa moitteen sijaakaan, mutta ei hirveitä ylisanojakaan. Minä en ole itse saarnamies, joka hartauksissaan maalailee mielikuvia, ja koittaa vainajistakin aina nähdä vain ja ainoastaan hyviä puolia... Ja en usko todellisenkaan pastorin arvostavan itsekään koskaan falskia rehellisyyttä. Illan ämseen, bluespastorimme monotoninen esilaulusuoritus oli vain sellainen... tilaisuuteen sopiva, mutta hieman monotoninen esilaulusuoritus, mitä yleensä seurakunnan tilaisuuksissa esitetään. Ja mitä itse soittoon tulee niin... eihän J.J. Calella tosiaan niin monia sointuja ole.... että kyllähän niitä siinä laulelun lomassa rytmisesti rapsuttelee rutiininomaisesti reverendimme. - Ei vikoja, mutta ei sitä kuuluisaa kuuhun menoakaan.
Ja tottakai, ainahan tälläinen amatööribändi jää valovuosien päähän, ja tulkinnalliseen varjoon esikuvilleen. Mutta se on pieni puute siinä valossa, että tälläisiä tilaisuuksia ylipäänsä joku viitsii alkaa puuhaamaan. Ilmaiseksi kun sain niin ei sitä oikein enempää valittaa kehtaa, edes ravintoloitsijan ajoittaisesta ilmaantumisesta bändin rytmiryhmään. Kun kantakapakka tälläistä tarjoaa seurakunnalleen ilmaiseksi, on syytä kumartaa landlordilleen syvään. Kokonaisuutena sain rahoilleni illasta juurikin sen vastineen mitä tulin hakemaan. Ja levyautomaatin aloitettua möykkäämisensä, poistuin paikalta. Todennäköisesti vasta niillä kellonlyömillä kun ns. "suuri yleisö" on lähtemässä liikkeelle. Ikävää jos missasitte tämmöisen mukavan vaihtoehdon.
P.S.
Bändi esitti illan toiseksi viimeisenä kappaleena hienon biisin, Jimmie Vaughanin, etenkin veljelleen, vaan samalla monelle muulle bluesheeboille syvään kumartavan kappaleen: "Six Strings Down". Se rikkoi vähän illan J.J- teemaa, mutta sopi erittäin hyvin tilaisuuden luonteeseen. (Ja sinne oli piilotettu, jälleen kerran seremoniamestarin, eli pastorin toimesta yksi koukku.... teille jotka ette kuulleet/muuten vaan tajunneet, niin Albet Järvisestä puhuttiin.) Seuraavalla kerralla kun ymmärrätte vielä lopettaa illan sen parhaaseen hetkeen, ettekä sorru toiseen muusikoitten toiseen kymmenen käskyn rikkomiseen, eli liialla innokkuudella soitettuun encoreen, soittamalla saman biisin illan aikana kahteen kertaan.... Saatatte hyvinkin nousta sille seuraavalle tasolle harrastuksessanne, jota ei lopettaa kannata tämän arvion perusteella ainakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti