sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Ulkopaikkakuntalainen duunaa sen paremmin

Tomi Leino Trio
Walter´s Pub 15.10.2016 klo 21.
Liput 5 €


Muistan vielä vuoden viiskyt kuus, tuli rokki, siit on ikuisuus.... Noina vuosina, ja jo ennen sitäkin ihmiskunta oli jo kehittänyt itselleen sinisen rytmin, ja muuan Leo Fender oli lankun sähköistänyt. Mutta kutakuinkin siitä lähtien musiikillinen maailma ei entisensä ollut. Se pystyi tuolloin tarjoamaan ensimmäistä kertaa soittajilleen instrumentit jolla sai sanottavansa sanoa, ja jalkoihin ei jääty. Rokkibändin pyhäksi kolmiyhteydeksi ratifioitiin rummut, kitara ja basso.... Niillä mennään ja paljoa muuta ei tarvita.

Sittemmin ja sen jälkeen maailma onkin tarjonnut musiikkia kuuntelevan kansalaisen tarpeisiin hienoja trioja joissa tuota kokoonpanoformaattia on hyödynnetty: Cream, The Jimi Hendrix Experience, Stevie Ray, Rory Gallagher, Johnny Winter...  vain muutamia mainitakseni tuosta sinisen rokin skenestä. Ja jos skenaariomme horisonttia avarramme on hienoja trioja muuallakin: The Police, Rush, Hurriganes, Venom, Peer Günt & Nirvana. Kaikki he ovat meille osoittaneet triossa olevan riittävästi voimaa. Voidaan siis sanoa jopa Tyrwään Kynänkin musiikillisen suosikkikokoonpanon olevan trio... Ja sellaisiksi luen jopa Led Zeppelinin ja Queenin... Heillä nyt sattui olemaan vaan lahjakkaammasta päästä oleva pystysolisti ja toki studiossa pimpautti pianoa joku, ja varmaankin palkattua osaamista muissa instrumenteissa vieraili kipaleissa jotka siis levylle päätyivät....  Mutta pointtini on se, että livetilanteessa rummut, kitara ja basso potkaisevat munasarjoihin niin että tuntuu. Ja sitä elämystä lähdin nytkin Walter´s Pubista hakemaan.


Haben sie da muniinpotku? Notta futaako trio?


Ja vastauksena kysymykseen - Kyllä! Ensimmäisen puolen minuutin aikana olen havaitsevinani pientä rytmillistä epätarkkuutta sufflessa rumpalin ja basistin välillä. Liekö kyseessä jännitys vaiko tilan akustiset ominaisuudet, mutta muutaman millisekunnin heitto keskinäisessä timessä esityksen alkumetreillä vaivaa minua. Mutta mitä tekevät ammattilaiset? He korjaavat asian, ja jo toisessa fraasissa tai säkeistössä kompissa on imua. Ja se istuu kuin liima junttilan tuvan seinässä lopun ehtoon.

Tässä pumpussa ovat kunnossa perusasiat. Kun he ovat tunnelmaan virittäytyneet, kaikki istuu moitteettomasti paikalleen. J. Nasaretilaisen näköinen rumpali naulitsee bassorummullaan neljäsosat tiukasti lattiaan ja tarjoaa solidia groovaavaa perusbiittiiään läpi iltapuhteemme. Ei tule kiilaavia ja ympäristöä myrkyttäviä fillejä, vaan homma toimii kuin se kuuluisa junan vessa. Tätä maaperää on basistin hyvä kyntää, ja sen hän tekeekin pudottelemalla telepaasiollaan nuotit paikoileen. Ja nuo perunat putoilevatkin kyntövakoomme tasavälein, soundilla joka on oikeastaan aika hieno.   Telelankkua bassona näkee aika harvoin. Aija Puurtisella ja ZZ Topilla olen tainnut viimeksi ko. pelivälineen havaita. Siinä on oma karunkaunis klonksahdukesensa, jonka hallitessaan soittaja pystyy tuottamaan hienoa jälkeä. Ja sitä tehdään nytkin.... Soundi on minusta aivan mainio.... Pierevän tunkkainen, semisti läskiä pystybassoakin muistuttava. Ja se istuu juurevaan, mutaisaan, tummaan bluessoundiimme kuin nenä päähän.

Tähän skenaarioon on semiakustisellaan operoivan laulajakitaristin ilo ruopia. Ja hyvin hän sen tekeekin. Skaalat osataan ja soundimaailma on musiikkityyliin sopivaa. Vääriä ääniä ei ehtoon aikana juuri tule soitossa eikä laulussakaan. Mistä edes täytenä mulkerona tunnettu Tyrvään Kynä keksisi jotain negatiivista sanottavaa illasta?

No on toki jotakin, mikä minua illassa häiritsi. Aluksi en edes sitä huomannut, mutta välillä basisti vaihtoi soittimensa kitaraan, jonka soittamisen hän hallitsi hienosti. Kyseisellä ratkaisulla esitettiin joitain ränttätänttäosaston biisejä varsin mallikkaasti. Kitarat olivat varmaankin viritetyt normaalia alempaan vireeseen, jolloin niistä irtosi botnea sen verran, että basson puuttumista ei tahtonut heti huomata. Kyseisiin biiseihin olisi kyllä varmasti juohevat bassolinjatkin voinut soittaa. Aina kun bändissä on mukana rumpali, joka instrumenttiaan tymäkästi takoo, on basson pois jättäminen sovituksesta jokseenkin kyseenalaista. Legendaarisin rockin klassikkokipale "Stairway to Heaven" oli eräällä näkemälläni Zeppeliinin livetaltioinnilla jokseenkin aneeminen John Paul Jonesin ollessa enimmäkseen koskettimien varressa kipaleen ajan. Ja jos totta puhun, niin melkoisen munatonta oli aikanaan The Doorskin, johtuen juurikin oikean basson puutteesta livetilanteessa.

Aneemisuus ja munattomuus eivät ole kuitenkaan Tomi Leinon trioa kuvaavia adjektiiveja. Vaikka kokoonpanon sovitukselliset ratkaisut basson suhteen minua oudoksuttavatkin, ilta vietiin silti läpi hyvällä sykkeellä. Illan intensiteetti, jännite, pysyi yllä koko keikan ajan ja yleisö tempaistiin mukaan tavalla jota taitavalta bändiltä sopii odottaakin. Ja jokainen soittaja sai vuorollaan soolonsakin. Välillä kuultiin todella maukasta slidekitaraa ja herkullisen rapeaa huuliharpun soittoa. Kappalevalinnat pysyivät hienosti genressään, ja välillä kuultiin jopa hieman ehkä lattarivaikutteistakin sovitusnäkemystä, jossa rumpali kuitenkin säilytti hienosti bluesrockmaiseen tyyliin sopivan suoruuden. Harvoin olen nähnyt ja kuullut percussioiden käyttöä bändissä siten että ne toimisivat, mutta tällä kertaa lauteilla oli sen verran etevä kukko rummuissa, että hän ei saanut myrkytettyä maracassin säksätyksellä iltaa, vaan kaikki tekemisensä sopivat kyseisiin kappaleisiin.

Illan laulusuorituksetkin olivat kautta linjan varsin mallikkaita, ja molemmilta keppikeijoilta tuntui laulukin onnistuvan. Monissa kokoonpanoissa haasteelliseksi osoittautuvat laulustemmat saatiin aika mallikkaasti illan aikana kohdilleen. Jos jotain negatiivista haluaa suorituksesta hakea, niin minusta laulajalla oli vähän "persoonaton" ääni. Se oli makuuni ehkä hiukkasen liian clean. Minä ehkä haluaisin bluesini tarjoiltavan vähän enemmän savustettuna ja viskisempänä rouheena, mutta menihän se toki noinkin. Mutta ehkä semmoinen pieni roso tuossa laulusoundissa voisi olla se tekijä, joka nostaisi bändin SM-tasolta kansainvälisempäänkin tietoisuuteen, ja isoimmille estradeille.

Kappalevalinnat olivat seteissä mielestäni onnistuneita, ja oli todella piristävää iänikuisten I will stay ja Roadrunner -tulkintojen sijaan kuulla rehellistä perusbluesia, ja kappaleita joita en ole kuullut pitkään aikaan, tai ollenkaan.

Pitkin iltaa olivat triollamme myöskin kappaleiden temmot kohdillaan, ja time ei soutanut missään vaiheessa. Ja myös dynamiikka tuntui olevan esityksessä volyymin ohella kohdillaan. Tummasointisista savuisista symbaaleista tykkäsin myöskin ja rumpusoundit olivat muutenkin musiikkityyliin sopivat. Nykyaikana kuulee niin usein pintaan miksattua kompressoitua bassorumpusoundia ja dempattuja tomeja. Tällä keikalla rummut tulivat kuulluiksi hyvin pitkälle akustisena...ja ne soivat hienosti kuin olisivat olleet nahkakalvoiset be-popin ja big bandien kultaisilta ajoilta.

Waltsuun lähtenyt porukka kuulikin lauantaina varmasti yhden korkeatasoisimmista esityksistään pitkään aikaan. Suomen bluesskenessä Tomi Leinon trio edustaa parhaimmistoa, ja sen varmaan tiesi tällä kertaa osa yleisöstäkin. Kantisten lisäksi baarissa oli tällä kertaa jonkun verran siellä harvemmin nähtyjä ihmisiä. Joten uskon, että trioa oli lähdetty ihan vasiten katsomaaan ja kuulemaan. 5 euron sisäänpääsymaksulla sai kerrankin rahoilleen vastinetta. Minä olisin voinut maksaa tämän tasoisesta esityksestä ihan hyvin vaikka kympinkin. Toivottavasti muutkin ovat tätä mieltä, niin ehkä joskus voimme nähdä vielä keikalla vaikka Tomi Leinon kvartetinkin, jossa kokopäivätoiminen basisti on vakiovarusteena.

Tälläisiä esityksiä toivoisin olevan paikallispubeissa useamminkin, ehkäpä jopa arki-iltaisin. Jos pubinpitäjä sattuu kuulolla olemaan, niin järkkääpäs tälläinen tilaisuus joskus vaikka keskiviikkoon, klo 18-22 väliselle ajalle, niin minä olen ainakin tulossa ja maksan mielelläni pääsymaksun, ja juon vähintään 3 tuoppia.



torstai 13. lokakuuta 2016

Taidetta kolmellatoista tonnilla

Raimo Mattsson: "Lähelle ja Läpi"
Lahjatalo & Galleria Ansa Puntalo, Puistokatu 4-6 20.9.-14.10.2016
Vapaa pääsy liikkeen aukioloaikoina.

Yläkerran myytävä miniflyygeli esitti kainoja toiveitaan vainoharhaisille vesisauhuttelijoille tai tikapuita ylä/alakertaan etsiville.

Viitisentoista vuotta sitten Onkiniemenkadulta Puistokadulle muuttanut businesnainen Ansa Puntalo keskittyy myymään maantasaisessa yläkerrassaan laadukasta, mutta jokseenkin korkealle hinnoiteltua tavaraansa. Jos köyhyys ei perhettänne piinaava riesa ole, niin miksi ette ostaisi kippojanne, purnukoitanne, päivällisserviisejänne, pyyhkeitänne ja kylpytakkejanne tiimarien & halpahallien sijaan täältä? Sillä eihän mikään kosketa ihmisen ihoa ja täten myös sielua yhtä syvältä kuin Jokipiin Pellava. - Paitsi ehkä tietenkin taide.

Taidetta itseäänhän on tarjolla myös Lahjatalon alakerrassa, jota Ansamme markkinoi nettisivuillaan lyhyen ytimekkäästi valoisaksi ja avaraksi taidegalleriaksi, jossa näyttelyt vaihtuvat kuukausittain.   Syys-lokakuun stintille on työnsä näytille tuonut taiteilija Raimo Mattsson Suomen Turusta.

Kuka on Raimo Mattsson? Siitä ei ole Tyrwään Kynällä hajuakaan. Ei ole pahemmin tullut mieheen törmättyä missään medioissa. Vilkaisu Ansan sivuille paljastaa näyttelynsä olevan gallerian historiassa jo ainakin kolmas, joten Raimomme on selvästikin aika ahkera Tyrwään kävijä. Hänen tuotannostaan on lähdettävä ottamaan selvää.

Astelen siis lahjatalon alakertaan.

Space - the final frontier


Liekö gallerian mainoslauseen takana kiinteistövälittäjä, mutta valoisaa avaruutta en oikein ollut alakerrassa aistivinani. 180:n asteen mutkan tekevät portaat matkalla alakertaan johdattavat minut LVI-putkien, pienten varastohuoneiden ja pullollaan alennustuotteita olevien varastohyllyjen ohi itse näyttelytilaan, joka on ehkä 4-5m leveä ja 7-8m pitkä. Eli nykymittapuulla vain hyvällisen olohuoneen tai tilavahkon kaupunkikaksion kokoinen (kiinteistövälittäjästä tietysti riippuen). Edes kaikki Mattssonin tilaan roudaamat 37 maalausta eivat mahdu seinille. Ja koska ko. tilaan eivät saa luonnonvaloa edes liuta juuttisäkein varustautuneita hölmöläisiä, on tilan valoisuus luotu täysin keinovaloin. Valoisuudella voidaan tietysti tarkoittaa sitäkin, että kaikki pinnat ovat valkoiseksi maalatut. Itse taidan olla sen verran rajoittunut, että minulle valoisuutta tarkoittavat isot ikkunat. Mutta onko tauluja sitten tarkoitettu spottivaloissa katseltaviksi, en osa sanoa. Taiteestahan en mitään entuudestaan ymmärräkään.

Musiikin arvioiminen taidemuotona verrattuna maalauksiin on helppoa, yhtä helppoa kuin musiikin soittaminen. Kunhan ottaa vain oikean sävelen oikeaan aikaan, niin loppu käykin jo kuin itsestään. Näin on kutakuinkin muistaakseni todennut muuan J.S. Bach. Kun muusikko tai orkesteri ovat sävellajissa ja tempossa pielessä, tuloksena ei voi olla laadukasta esitystä. Edes improvisaatiossa, vaikka tehtäisiin mitä tahansa jazzin tyylilajia, ei ole varaa töpeksintään. Jos et ole oikeassa skaalassa ja sävellajissa, ja rytmisi, timesi, fraseerauksesi on paskaa, on esityskin paskaa. Jos perusasiat eivät ole kunnossa, niin homma ei toimi. Se on hyvin yksinkertaista.
Karoteenia tanorektikoiden tarpeisiin, vaiko kolme partasutia? Taiteen tulkinta lienee vapaata.

Maalaustaidetta ei voi kuitenkaan lähteä arvioimaan samoista lähtökohdista. Olisi helppo tehdä matemaattisen tarkkoja anatomisia arvioita mittasuhteista ja todeta hevosten turpain ja norsujen kärsäin mitoituksen olevan taiteiljialla pielessä. Liika objektiivinen arviointi ei sovi sellaisenaan mielestäni maalaustaiteen arviointiin, vaan on Tyrvään kynänkin tällä kertaa tehtävä arvionsa hyvinkin tunnepohjalta, niikuin ne maalannut henkilökin on varmasti ne tarkoittanut. Saatesanojen mukaan, hänen työnsä pohjautuvat vahvasti hänen uniinsa.

Sen vähän mitä tämän geezerin nimeltä Raimo maalaustekniikasta tiedän, käyttänee hän pitkälti palettiveistä ja akryylivärejä töissään. Viivansa vivahteita ja muuta teknistä osaamista en osaa arvioda ollenkaan, joten annetaan maalaustensa viedä ja niiden tuomien tunteiden julki tulla.

Bridge over troubled water?

Enkelit lentää sun uniin


Te ole siin juur niingo Golgatal - No seiskä siin ny vähä aikka!
Taiteilijan värimaailma vaikuttaa ensikatsomalla aika synkälle, ilottomalle, ahdistavallekin. Hänellä tuntuu olevan vahva mieltymys harmaan värin käyttöön. Teokset toisensa jälkeen toistavat samaa harmaiden eri sävyjen teemaa,  johon joskus hyvinkin vahva musta viiva piirtää erilaisia asioita. Mustasta syntyvät hahmojen & esineiden ääriviivat ja enkelien siivet.... melkoisen synkkää. Mielessäni heräävät kysymykset. Millainen mies näkee tuollaisia enkeleitä unissaan ja mikä ajaa hänet maalaamaan niitä kankaalle?  
Herätkää-lehdestä ja muista kristillisistä julkaisuista tuttuja kerubeja, serafeja ja puttoja taivaallisissa kokkamoissaan nämät enkelit eivät todellakaan ole. Jos joku on pitänyt Van Halenin levynkannesta tuttua savuketta röyhyttelevää pulskaa virnuilevaa enkelipoikaa paheellisen rienaavana, niin nämä kuvat ovat siihen iloitteluun verrattuna kuin maisemia helvetistä. Joihinkin tauluihin roiskaistut punaiset sävyt tuovat mieleeni veren, teloitukset, kaikki vanhasta testamentista tutut poikalapsien pelastamisniksit, ja sen sellaiset asiat. Materiaali on kuin Black Sabbathin tai Slayerin levynkansitaiteeksi sopivaa. Yksikin työ tuo mieleeni seipään nokkaan isketyt päät.


Jos taiteilija maalaa unistaan, tunteekohan hän kenties ahdistusta maailmamme tilanteesta. Terrorismi, Isis, mestaukset, kouluampumiset... Olin ainakin itse aistivinani kaikkia näitä asioita näistä kuoleman enkelitauluistaan. Ja alati vaaniva, ydintuhon ja talven uhka tuntui suorastaan säteilevän yhdestä taulusta radioaktiivisena punana ylleni, saaden geigermittarini huutamaan bat mitsvaa... (vai hoosiannaako se nyt olikaan?)
Kalanpää minun, minun pää pirun, minä pirun, kala minun.
Kalapuikkoja vaikka Vietnamin vientiin: Sei-päät.

Eräässä mustahkossa maalauksessa olin näkevinäni sillan, vai oliko se aita? Kuvaako tuo kenties yhdistymistä, vaiko jonkinlaista vastakkainasettelua, toisten sulkemista tai jättäytymistä ulkopuolelle niin synkässä ja mustavalkoisessa maailmassamme. Sama teema toistui mielestäni jossain hieman pirteämmässäkin teoksessa.

Toisissa teoksissa olikin sitten jo värejä. Harmaan ja mustan sävyt saivat seurakseen vahvan punaisen lisäksi usein myös keltaisen ja sinisen sävyjä. Nuo teokset kuvasivat kuitenkin aiheita, jotka eivät jääneet niin hyvin mieleeni kuin enkelit. Oli puita ja hevosia,  ja minullekin niin läheinen musiikkiaihe toistui useissa töissään. Paluumatkalla huomasin rappukäytävässä parikin sinisävyistä työtä,  kenties aiemmista näyttelyistä jääneitä, jossa oli juurikin tuota musisointiteemaa. Kitaristia esittävässä taulussa olin havaitsevinani jopa jonkinlaista yhtäläisyyttä kuuluisaan Picasson vanhaan kitaraa soittavaan mieheen. Maalauksen tyyli ja tekniikka olivat toki tyystin erilaisia, mutta minullekin maalaustaiteen maallikolle työ oli kyllin vahva luomaan jonkinlaisen linkin. Tästä voisi päätellä taiteilijan onnistuneen luomaan jotain merkittävää ja ajatuksiakin herättävää.

Republicans is fine,
If you're a multi-millionaire
Democrats is fair,
If all you own is what you wear
Joihinkin tauluihin en sen sjiaan saanut minkäänlaista tartuntapintaa, esimerkiksi möhköfanttiin josta en edes muista enää oliko se harmaa vaiko sininen? Lienenkö hiukkasen kireänä tulevista amerikan yhdysvaltojen presidentinvaaleista ja aiheesta vatvomisesta joka ikisessa mediassa päivittäin. Kyrpiihän se Tyrwään Kynääkin, jos ei rebublikaaneilta rauhaan pääse edes painumalla kolmatta metriä maan alle taidetta katsomaan.

Saako tällä fyrkkaa? - Entäpä pesää, taikka meisseliä?


Entäpä mikä on sitten tälläisen taiteen arvo? Siihen on helppo vastata. 13250€ brutto. Mistäkö vedin moisen kolmentoista tonnin hintalapun tälle näyttelylle? Laskin yhteen taiteiljian itsensä asettamat myyntihinnat tauluilleen yhteen. Tästä voimme vetää sellaisen johtopäätöksen, että pitämällä vuodessa kolme tälläistä näyttelyä, ja myymällä niistä kaikki taulunsa,  joita pitää maalata siis yksi n. kolmessa päivässä, pääsee taiteilijamme n. 40 tonnin vuosituloihin. Tästä kun otetaan puolet pois kuluja, veroja, lakisääteisiä ja galleristin provikat, voidaan ajatella taiteilijan tienaavan laitosapulaisen vuosiansioitten verran.... Sillähän sitä kivasti pääsee jo pieneen omistusasuntoon kiinni.  Joten ei kun joka Markku ja Ritva vaan pensseliin tai palettiin kiinni ja maalaamaan!

Jos ei kuitenkaan kykene kuin arvioimaan, niin suosittelen tsekkaamaan Mattssonin työt, vielä kun ehtii, ja tutkiskelemaan sisintään, mitä ajatuksia ne kenties herättävät. Kokemus ei maksa mitään, eikä vie keneltäkään kuin hetken aikaa, jota takaisin ei saa.

Ja jos haluaa hankkia itselleen tauluja, sielläpä ne näyttivät myymättöminä yhä riippuvan. Entä ostaisinko Mattsonin töitä itse?  - Totta munassa!  Kotiini en niitä laittaisi, mutta jos minulla olisi vaikkapa ravintola, saattaisin hyvinkin sellaisen seinälle hommata hyvinkin näyttelyn päätyön, josta minulle mustavalkoisuudessaan tuli mieleen Robert de Niron  nyrkkeilyaiheinen klassikko: "Kuin Raivo Härkä". Tai "Virtuoosi" -nimellä kulkeneeen pienemmän työn viulua soittavasta naisesta, jonka mekon punaisuus toi mieleen Spielbergin unohtumattoman ja palkitun klassikon "Schindlerin listan".