Walter´s Pub 15.10.2016 klo 21.
Liput 5 €
Muistan vielä vuoden viiskyt kuus, tuli rokki, siit on ikuisuus.... Noina vuosina, ja jo ennen sitäkin ihmiskunta oli jo kehittänyt itselleen sinisen rytmin, ja muuan Leo Fender oli lankun sähköistänyt. Mutta kutakuinkin siitä lähtien musiikillinen maailma ei entisensä ollut. Se pystyi tuolloin tarjoamaan ensimmäistä kertaa soittajilleen instrumentit jolla sai sanottavansa sanoa, ja jalkoihin ei jääty. Rokkibändin pyhäksi kolmiyhteydeksi ratifioitiin rummut, kitara ja basso.... Niillä mennään ja paljoa muuta ei tarvita.
Sittemmin ja sen jälkeen maailma onkin tarjonnut musiikkia kuuntelevan kansalaisen tarpeisiin hienoja trioja joissa tuota kokoonpanoformaattia on hyödynnetty: Cream, The Jimi Hendrix Experience, Stevie Ray, Rory Gallagher, Johnny Winter... vain muutamia mainitakseni tuosta sinisen rokin skenestä. Ja jos skenaariomme horisonttia avarramme on hienoja trioja muuallakin: The Police, Rush, Hurriganes, Venom, Peer Günt & Nirvana. Kaikki he ovat meille osoittaneet triossa olevan riittävästi voimaa. Voidaan siis sanoa jopa Tyrwään Kynänkin musiikillisen suosikkikokoonpanon olevan trio... Ja sellaisiksi luen jopa Led Zeppelinin ja Queenin... Heillä nyt sattui olemaan vaan lahjakkaammasta päästä oleva pystysolisti ja toki studiossa pimpautti pianoa joku, ja varmaankin palkattua osaamista muissa instrumenteissa vieraili kipaleissa jotka siis levylle päätyivät.... Mutta pointtini on se, että livetilanteessa rummut, kitara ja basso potkaisevat munasarjoihin niin että tuntuu. Ja sitä elämystä lähdin nytkin Walter´s Pubista hakemaan.
Haben sie da muniinpotku? Notta futaako trio?
Ja vastauksena kysymykseen - Kyllä! Ensimmäisen puolen minuutin aikana olen havaitsevinani pientä rytmillistä epätarkkuutta sufflessa rumpalin ja basistin välillä. Liekö kyseessä jännitys vaiko tilan akustiset ominaisuudet, mutta muutaman millisekunnin heitto keskinäisessä timessä esityksen alkumetreillä vaivaa minua. Mutta mitä tekevät ammattilaiset? He korjaavat asian, ja jo toisessa fraasissa tai säkeistössä kompissa on imua. Ja se istuu kuin liima junttilan tuvan seinässä lopun ehtoon.
Tässä pumpussa ovat kunnossa perusasiat. Kun he ovat tunnelmaan virittäytyneet, kaikki istuu moitteettomasti paikalleen. J. Nasaretilaisen näköinen rumpali naulitsee bassorummullaan neljäsosat tiukasti lattiaan ja tarjoaa solidia groovaavaa perusbiittiiään läpi iltapuhteemme. Ei tule kiilaavia ja ympäristöä myrkyttäviä fillejä, vaan homma toimii kuin se kuuluisa junan vessa. Tätä maaperää on basistin hyvä kyntää, ja sen hän tekeekin pudottelemalla telepaasiollaan nuotit paikoileen. Ja nuo perunat putoilevatkin kyntövakoomme tasavälein, soundilla joka on oikeastaan aika hieno. Telelankkua bassona näkee aika harvoin. Aija Puurtisella ja ZZ Topilla olen tainnut viimeksi ko. pelivälineen havaita. Siinä on oma karunkaunis klonksahdukesensa, jonka hallitessaan soittaja pystyy tuottamaan hienoa jälkeä. Ja sitä tehdään nytkin.... Soundi on minusta aivan mainio.... Pierevän tunkkainen, semisti läskiä pystybassoakin muistuttava. Ja se istuu juurevaan, mutaisaan, tummaan bluessoundiimme kuin nenä päähän.
Tähän skenaarioon on semiakustisellaan operoivan laulajakitaristin ilo ruopia. Ja hyvin hän sen tekeekin. Skaalat osataan ja soundimaailma on musiikkityyliin sopivaa. Vääriä ääniä ei ehtoon aikana juuri tule soitossa eikä laulussakaan. Mistä edes täytenä mulkerona tunnettu Tyrvään Kynä keksisi jotain negatiivista sanottavaa illasta?
No on toki jotakin, mikä minua illassa häiritsi. Aluksi en edes sitä huomannut, mutta välillä basisti vaihtoi soittimensa kitaraan, jonka soittamisen hän hallitsi hienosti. Kyseisellä ratkaisulla esitettiin joitain ränttätänttäosaston biisejä varsin mallikkaasti. Kitarat olivat varmaankin viritetyt normaalia alempaan vireeseen, jolloin niistä irtosi botnea sen verran, että basson puuttumista ei tahtonut heti huomata. Kyseisiin biiseihin olisi kyllä varmasti juohevat bassolinjatkin voinut soittaa. Aina kun bändissä on mukana rumpali, joka instrumenttiaan tymäkästi takoo, on basson pois jättäminen sovituksesta jokseenkin kyseenalaista. Legendaarisin rockin klassikkokipale "Stairway to Heaven" oli eräällä näkemälläni Zeppeliinin livetaltioinnilla jokseenkin aneeminen John Paul Jonesin ollessa enimmäkseen koskettimien varressa kipaleen ajan. Ja jos totta puhun, niin melkoisen munatonta oli aikanaan The Doorskin, johtuen juurikin oikean basson puutteesta livetilanteessa.
Aneemisuus ja munattomuus eivät ole kuitenkaan Tomi Leinon trioa kuvaavia adjektiiveja. Vaikka kokoonpanon sovitukselliset ratkaisut basson suhteen minua oudoksuttavatkin, ilta vietiin silti läpi hyvällä sykkeellä. Illan intensiteetti, jännite, pysyi yllä koko keikan ajan ja yleisö tempaistiin mukaan tavalla jota taitavalta bändiltä sopii odottaakin. Ja jokainen soittaja sai vuorollaan soolonsakin. Välillä kuultiin todella maukasta slidekitaraa ja herkullisen rapeaa huuliharpun soittoa. Kappalevalinnat pysyivät hienosti genressään, ja välillä kuultiin jopa hieman ehkä lattarivaikutteistakin sovitusnäkemystä, jossa rumpali kuitenkin säilytti hienosti bluesrockmaiseen tyyliin sopivan suoruuden. Harvoin olen nähnyt ja kuullut percussioiden käyttöä bändissä siten että ne toimisivat, mutta tällä kertaa lauteilla oli sen verran etevä kukko rummuissa, että hän ei saanut myrkytettyä maracassin säksätyksellä iltaa, vaan kaikki tekemisensä sopivat kyseisiin kappaleisiin.
Illan laulusuorituksetkin olivat kautta linjan varsin mallikkaita, ja molemmilta keppikeijoilta tuntui laulukin onnistuvan. Monissa kokoonpanoissa haasteelliseksi osoittautuvat laulustemmat saatiin aika mallikkaasti illan aikana kohdilleen. Jos jotain negatiivista haluaa suorituksesta hakea, niin minusta laulajalla oli vähän "persoonaton" ääni. Se oli makuuni ehkä hiukkasen liian clean. Minä ehkä haluaisin bluesini tarjoiltavan vähän enemmän savustettuna ja viskisempänä rouheena, mutta menihän se toki noinkin. Mutta ehkä semmoinen pieni roso tuossa laulusoundissa voisi olla se tekijä, joka nostaisi bändin SM-tasolta kansainvälisempäänkin tietoisuuteen, ja isoimmille estradeille.
Kappalevalinnat olivat seteissä mielestäni onnistuneita, ja oli todella piristävää iänikuisten I will stay ja Roadrunner -tulkintojen sijaan kuulla rehellistä perusbluesia, ja kappaleita joita en ole kuullut pitkään aikaan, tai ollenkaan.
Pitkin iltaa olivat triollamme myöskin kappaleiden temmot kohdillaan, ja time ei soutanut missään vaiheessa. Ja myös dynamiikka tuntui olevan esityksessä volyymin ohella kohdillaan. Tummasointisista savuisista symbaaleista tykkäsin myöskin ja rumpusoundit olivat muutenkin musiikkityyliin sopivat. Nykyaikana kuulee niin usein pintaan miksattua kompressoitua bassorumpusoundia ja dempattuja tomeja. Tällä keikalla rummut tulivat kuulluiksi hyvin pitkälle akustisena...ja ne soivat hienosti kuin olisivat olleet nahkakalvoiset be-popin ja big bandien kultaisilta ajoilta.
Waltsuun lähtenyt porukka kuulikin lauantaina varmasti yhden korkeatasoisimmista esityksistään pitkään aikaan. Suomen bluesskenessä Tomi Leinon trio edustaa parhaimmistoa, ja sen varmaan tiesi tällä kertaa osa yleisöstäkin. Kantisten lisäksi baarissa oli tällä kertaa jonkun verran siellä harvemmin nähtyjä ihmisiä. Joten uskon, että trioa oli lähdetty ihan vasiten katsomaaan ja kuulemaan. 5 euron sisäänpääsymaksulla sai kerrankin rahoilleen vastinetta. Minä olisin voinut maksaa tämän tasoisesta esityksestä ihan hyvin vaikka kympinkin. Toivottavasti muutkin ovat tätä mieltä, niin ehkä joskus voimme nähdä vielä keikalla vaikka Tomi Leinon kvartetinkin, jossa kokopäivätoiminen basisti on vakiovarusteena.
Tälläisiä esityksiä toivoisin olevan paikallispubeissa useamminkin, ehkäpä jopa arki-iltaisin. Jos pubinpitäjä sattuu kuulolla olemaan, niin järkkääpäs tälläinen tilaisuus joskus vaikka keskiviikkoon, klo 18-22 väliselle ajalle, niin minä olen ainakin tulossa ja maksan mielelläni pääsymaksun, ja juon vähintään 3 tuoppia.
