Muuttuuko ihminen - Ja mihin suuntaan?

Syntisten virsiä, Laiturilava 25.8.2016 klo 19, Vapaa pääsy


Idolsit, Popstarsit, Voice of Finlandit ja Vain Elämää -tyyppiset formaattiviihteet ovat kuuluneet suomen kansalaistakin piinaaviin vitsauksiin jo pitkään. Vitsauksien ominaisin luonteenpiiire on se, että ne tuntuvat olevan ehtymätön ja uusiutuva luonnonvara. Kun taivaalta tai suusta sataneet sammakot on lakaistu takaisin ihmiskunnan hulevesiverkostoihin, heinäsirkat ovat kuulumasta lakanneet, ja poliokin on kuriin saatu rokotuksin, niin aina jostain putkahtaakin ihmiskunnan riesaksi onneksi jokin uusi vitsaus, kuten esimerkiksi vaikkapa karaoke tai kokkisodat.

Ovatko vitsaukset Jumalan meille syntisille ansioksi lähettämiä? Vai ovatko ne merkki vanhan vihtahousun, tuon sielunvihollisen, Belsebubin olemassaolosta? - Tuohon kysymyseen emme saa tälläkään kertaa vastausta tilaisuudessa, jossa omaa evoluutiotaan käyvä evankelis-luterilainen kirkko tunkee omat näppinsä ja lusikkansa mausteeksi tähän suureen reformaatisoituun ny(yh)kyviihteen kattilaan.

Aikamme eittämättä merkittävimpiin kuuluvat kotimaiset populäärimusiikin rallit ovat saaneet (kohu)pastori Jaakko Heinimäen kokoamassa "Syntisten Virsikirjassa" luterisointinsa, mitä se sitten ikinä tarkoittaakin. Arvostelua, arvostustakin, kritiikkiä ja suoranaista vittuiluakin osakseen saanut yhteislauluvihkonen, on jakanut niin hartaan kirkkokansan kuin paatuneiden tapakristittyjenkin mielipiteet puolentoistavuodentakaisesta ilmestymisestään lähtien. Haetaanko kyseisessä teoksessa kunniaa Jumalalle, laulujen tekijöille, vaiko kirjan kokoajalle itselleen, on jäänyt ja jäänee tyrvään kynällekin arvoitukseksi. Onko kyseessä kirjailijan lapsenuskoinen vilpitön halu levittää ilosanomaa kaikissa muodoissaan, vaiko vain kirkon epätoivoinen yritys saada omalle tuhatvuotiselle salatuille elämilleen lisää maksavia katsojia? Me kauniit ja rohkeat kirkossa olemme sitä mieltä, että kyllä mekin osaamme olla hauskoja ja itseironisia, ja lainaamme vanhan Kummelivitsin:

https://www.youtube.com/watch?v=fbTlj9mtVm4

käsittelyymme osoittaaksemme lupsakkuutemme, ja toivotamme kaikki uudet asiakkaat tervetulleiksi, vaikkemme oikeasti teitä homoja vihkiä haluakaan. - Näitä, ja monia muita ajatuksia kyseinen teos lienee herättänyt, mutta se ei ole tämänkertaisen saarnamme aihe.

Virsikirjan lisälehterit täyttävästä herra Heinimäen teelmästä, ja sen kommenttiraidoista kiinnostuneet voivat lukaista halutessaan vaikkapa aiheesta artikkelin iltapäivälehdestä:

Huippupastori kokosi syntisen virsikirjan

Ilmestymisestään lähtien, on syntisten virsiä veisattu eri seurakunnissa, vaihtelevissa tilaisuuksissa, vaihtelevin menestyksin, ja monien huippumuusikkojenkin voimin. Ja viimein tämäkin villitys on rantautunut Tyrväällekin, jossa jollekin on tullut mieleen, että mitäpäs jos mekin järjestäisimme oman versiomme yhteislaulutilaisuudesta tämän teeman ympärille? Ja joku on ilmeisesti kyseistä ideaa alkanut komppaamaan ja puuhaamaankin, ja jostain onkin saatu haalittua kokoon musikantit. Ehkä yhteiset harjoituksetkin on kerran pidetty, jonka jälkeen kyseinen show on päätetty ihmisten iloksi/vitsaukseksi Laiturilavan torstai-iltaan rantauttaa. Sitä siis oli lähdettävä katsomaan, ja arvioimaan.

Halleluja, mitä sieltä tulee!

Saavun paikalle hyvissä ajoin ennen seitsemää, ja huomaan tuvan olevan täynnä...puoleen väliin kelluvaa ulkoterassiakin ovat he maan täyttäneet. Eivät näytä laiturikahvilan vakioasiakkailta nuo, ja jo ohikiitävän hetken ajan pelko valtaa mieleni... ovathan oluthanat sentään avoimet, siinä missä ovetkin? Ja ovathan ne - onneksi! Tästä temppelistä ei ole rahanvaihtajia ruoskin ajettu, ja jokainen bublikaani, fariseus, siinä missä filistealainenkin on toivotettu tervetuleeksi. Pelkään moisen tilaisuuden olevan kuitenkin vauraalle yrittäjälle jonkinlaisen kaupallisen itsemurhan mahdollistava uhkapeli, joten ostan varmuuden vuoksi tukiaisiksi heti kaksi tuoppia, yhden kumpaankin käteen, ja astelen uloimmalla terassilla sauhuttelevien, todellisilta syntisiltä näyttävien, raavaiden naaraiden joukkoon.

Ilta jyrähtääkin kohta käyntiin lähes isoa ja vanhempaa kirjaa (saarn 3:1-8) siteeraavalla jenkalla: "Väliaikainen". Esitys kuulostaa lähinnä joltain juhannussuulissa möykkäävältä humppapumpulta, mutta kai sitä tätäkin aikansa jaksaa viittiä, tuumaan.

Seuraavana illan ohjelmassa yhteislauletaan J. Karjalaisen kammottavin ja kulunenin kappale "Sankarit". Kyseistä ohjelmanumeroa kuunnellessa ei tule mieleen kuin se, että keitä ne on nuo sankarit, jotka tälläisessa tilaisuudessa lauteille oikein itsensä tuppaavat?  Ei ihme että illan pääsolistiksi mainostettu esiintyjä oli esiintymisensä viime hetkillä peruuttanut, sairastumiseen vedoten.

Sitten päästäänkin pakollisen masentavaan suomalais-agraariseen sielunmaisemamolliin:
"Täällä Pohjantähden Alla". Kyseinen tulkinta saa minut haluamaan viiltää ranteeni auki, vaan eipä minulla ole siihen hommaan soveltuvia välineitäkään mukanani. Käyn kysymässä viereisen pöydän kovin jezebelitsan oloisilta siskoilta, että ei heillä sattuisi partakonetta tulleen mukaan? Jolloin he remahtavat nikotiinilla aateloituun tervaiseen nauruun.

Saamme osaksemme pahaa silmää ja paheksuvan mummoäänen etäämmältä. "Tämä ilta on pyhitetty musiikille - ettekö tienneet!!!", kiljahtaa tuo harmaantuvantuohtunut jalopeuranaaras muutaman pöytärivin päästä. Vaihdamme oluelle piipahtaneiden kesäasukkaiden kanssa kommunikaation kuiskauksen tasolle, heti sen jälkeen kun he ovat vastakysymyksensä: "Niin koskahan sitä musiikkia oikein tulisi?" ilmoille huudahtaneet. Joillekin muillekkin tuntuu olevan siis kohtuullisen käsittämätöntä, että lahkolaiset ovat esityksensä keskikaljakuppilaan tuoneet.

Ja millaisen esityksen he ovatkaan tuoneet? ... Seuraavana kappaleena kuultu "Syyslaulu" toimii puolittaisena aasinsiltana seuraavaksi kuultavalle Juicelle. Ajattelen, että jos nyt tulee vielä kaikkien masentuneiden iskelmien äiti "Syksyn Sävel" niin yhydyn kyllä lauluun sanoilla "elämä on paskamaista - täss on ollut kaikenlaista". Mutta kuulemmekin sen toisen puhkisoitetun: "Viidennentoista Yön"

Silmissäni alkaa olla kanssa oma orpo katseensa, kun kuuntelen noita lauteilla soittavia eksyneitä. Mikään muu bändissä ei tunnu toimivan, kuin vahva luotto omiin tekemisiinsä. Puhaltajalla ei tunnu olevan käsitystä missä mennään, kitaristi on aivan pimennossa, rumpalin tarjoillessa käsittämättömän huonoilla soundeilla varustettua rytmiikkaansa. Ainoa jolla homma kulkee jotenkin, on pianisti jolla onkin varmastikin kanttorin paperit. Vaikka tuntuukin, että jokainen soittaja on käynyt kyllä varmasti jonkinlaisen kirkkolauluun ja virrenveisuun perus- ja jatkokurssin läpi. Koska muuten ei moista tahtilajitonta ja jatkuvaa rubatoa voi oppia soittamaan. Onkohan se kuuluisa "Time" kenellekään tuttu edes lehtenä?

Ja oman lukunsa bändiin tekee vielä bassotaiteilja, jonka suorituksesta ei intoa puutu. Hän pitää yllä toivoa ja henkeä silloinkin kun kaikki on menetetty. No se sopii tietysti hyvin evankeliumin henkeen.

Sitten mennäänkin taas jenkalle, kipaleella: "Minne Tuuli Kuljettaa". En saa mielestäni millään mielikuvaa Katri Helenan siitä toisesta jenkasta, joka tuo mieleeni niin vahvat kuvajaiset itse Syntisten Virsikirjan kenties joidenkin mielestä rienaavastakin kansikuvasta, jossa ristillämme laulavat puhelinlangat..... Hupaisat assosiaatiot eivät kestä kuitenkaan kauaa, sillä jälleen onkin aika masentua - taas! Kuulemme eittämättä yhden kaikkien aikojen slaavilaiskaihoisten mollien ilmentymistä: "Taivas on sininen ja valkoinen"

Seuraavana saa soolonsa illan kapelimestari, joka laulaa pianolla säestämänsä kappaleen "Valehtelisin jos Väittäisin". Ja valehtelisin jos väittäisin, että olisin tulkinnasta pitänyt.

Seuraavaksi kuullaan Baddingin "Tähdet Tähdet" ja tässäkään tulkinnassa ei ole minkäänlaista imua. Esa Pulliaisen rouheat rautalankasoundit ja melodiat on riisuttu sovituksesta kokonaan pois, vaikka bändissä kitaristikin olisi ollut. Seuraavana kuullaan Helismaan Repen "Päivänsäde ja menninkäinen", jonka jälkeen on vuorossa Kari Tapion "Myrskyn Jälkeen". Tulkinnassa bändin rytmiryhmä on jälleen pahasti kahvilla. Komppi ei istu biisiin ollenkaan.

Ja sama perushuttuosasto jatkuu "Satumaassa", jonka päälle kajautetaan jälleen yhdessä rubatoa; "Sua yli kaiken mä rakastan", jonka jälkeen masennutaan jälleen "Maan korvessa kulkevan lapsosen tiellä". Vaan ihanat suojelusenkelit käyvät jo vierellämme, ja johdattavat meidät "Paratiisiin", joka onkin jo illan toiseksi viimeinen kappale.

Ilta oli varmaan monenkin mielestä ihana ja onnistunut, tulvillaan ihania vanhojakin kappaleita, joita sai laulaa yhdessä muiden kanssa. Ymmärrän näidenkin ihmisten näkökulman ja lähtokohdatkin. Miksi vain tuoda tuollainen yhteislauluilta, jollaisen olisi voinut järjestää seurakuntatalollakin oluthanojen ääreen? Ja miksi koota ylipäänsä yhteislaulatuksen ympärille bändiä, kun esitettävän materiaalin säestyksen olisi voinut hoitaa ihan hyvin pelkällä pianollakin tai kitaralla? Paremmaltakin se olisi kuullostanut, ilman turhia soittimia, joiden soittajilla ei tarvittavia taitoja ollut. Seurakunta hyväksyy varmasti mielellään laumaansa kaikki, ja nykyään sen pitääkin kai kehittyä palveluiden tarjoajanakin. Mutta musiikillisesti olisi parempi, jos pitäisitte ammattiartistien kirkkokonsertit yms. erillään,  ja yhteislauluillat erillään. Tämä esitys oli lähinnä toisaikainen, ja taitoinen.... puolivillaista roskaa jonkun hyvän asian varjolla. Onneksi ette siitä sentään rahaa vaatineet.

Vaan oli sitä kaiken tuon harmaan pilven reunassa havaittaissa hopeisia päärmeitäkin. Pari laulua illan aikana tulkinneen tyttöihmisen laulusuoritus nousi persoonallisuudessaan korkealle tasolle. Hänen lauluäänessään oli jotain samaa persoonallisen perverssiä käheyttä, sitä samaa jotakin hienoa selittämättöntä viehätystä, joka on kuultavissa Mariskan ja Marjo Leinosen, ehkäpä jopa Saara Suvannon laulusuorituksissa. Oikean bändin ja tilaisuuden osuessa kohdalleen hänessä olisi aineksia kenties jonkinlaiseen menestykseenkin,

Ja ehkä illan omalla tavoin hienoin kohokohta oli sen viimeisenä esitetty laulu: Kollaa Kestää yhtyeen "Jäähyväiset aseille". Tuskin aikanaan nuo Hemingwayn romaanista laululleen nimen napanneet punkkarit olisivat uskoneet, että vajaat 40 vuotta myöhemmin, heidän musiikkinsa on salonkikelpoistunut tälle tasolle.  Laulun teksti itsessäänhän on kaunis... eittämättä atomisodan alati vaanivan uhan alle maailmantuskassaan vaipuneen angstisen teinin avoin runomuotoinen avunhuuto maailmanrauhan puolesta. Kenen tahansa 15-vuotiaan päiväkirjoihin yläasteella kirjoittama, ja aikuisiällä uudelleen löytämä, vastaava runoelma alkaisi todennäköisesti vanhemmiten hävettämään... vaan kyseisen sepusteen kohdalla ovat aika ja olosuhteet olleet armeliaat, ja sille oikeuttakin tehneet.

Tuohon kappaleeseen ja sen herättämiin ajatuksiin oli hyvä lopettaa ohjelmalliset iltamamme.

Oikein hyvää ja levyautomaattia parempaa iltaa kaikille

Plan B plays J.J. Cale Walter's Pub 26.8. klo 21. Vapaa pääsy.


John Weldon Cale (1938-2013) oli suurehko amerikkalainen laulaja, lauluntekijä, muusikko ja musiikillinen vaikuttaja. Oklahoman ja Tulsan kasvattimme, JJ Calenakin tunnetun miehen musiikkia kuulemme usein, vaan harva meistä tietää kunniaa hänelle siitä antaa. Tämä johtuu taas siitä, että hänen tunnetuimmat kappaleensa ovat usein muiden, vielä häntä suurempien artistien tunnetuiksi tekemiä versioita.  Eric Claptonin "Cocainen" ja Lynyrd Skynyrdin "Call me the Breezen" esimerkiksi mainitakseni.

Tätä epäkohtaa lähtee oikomaan varasuunnitelmanakin tunnettu Plan B, joka tuo tribuuttinsa Walter's Pubiin perjantaiehtoona klo 21 reikäreikä, noin öö, osimoilleen, palttiarallaa ja tasan + varttin päälle, niikuin hyvä tapa vaatii. Sillä kukapas sitä nyt ennen yhdeksää lähipubiin tallustelemaan lähtisikään, palveleehan lähikauppa noille kellonlyömille asti oluthampaan kolotuksesta kärsivää tallaajaa.

Ja harva on lähtenyt nytkään. Paikalla tuntuvat olevan vain kohta jo varmaan Walter's Pubin inventaarioonkin huomioitavat kanta-asiakkaat, soittajien vaimot, ystävät & kaverit, Paikalle ovat saapuneet myös vakiot ns. "rokkipoliisit", jotka aina tälläisten tilaisuuksien tullen lähtevät esitystä kuin esitystä kärkevästi arvioimaan, ja suureen ääneen muille kertomaan, kuinka olisivat sen paremmin toteuttaneet. Paikalle on eksynyt muutama naisenpuolikin, jotka meikeistään, tahi vaatteistaan huolimatta näyttävät jopa ihan ihmisiltä. Ja ovat niiden alla, takuuvarmasti, alasti.

Aivan ilkimullikkana ei sentään pubiinkaan lähteä sovi, vaikkakin tuon roomalaisen tavernan anglosaksisemman ja modernimman variantin, eli public housen, kantakapakin, jonkinlainen kantava ajatus lieneekin päästää sisäänsä jokainen elämystä janoava asiakas siinä kunnossa, tai oikeammin kai niissä asusteissa missä hän sattuu olemaan. Tuota tarpeen ja tehtävän yhtälön jaloa manttelia on kylällämme jo neljännesvuosisadan ansiokkaasti yllään kantanut Walter´s Pub, johon landlordimme Latvakoski on tänä kyseisenä päivänä kutsunut ystävänsä minimalistisen riisuttuun ilmamolekyylien värisytys ja siirtotapahtumaan, jossa mainiota nuottiöljyä voi jokainen täysi-ikäinen kansalainen ostaa ja kitusiinsa kaataa, kuunnellen samalla samaisten päihdyttävien aikuisvirvoikkeiden nauttimismandaatin itselleen ilmaiseksi neuvotelleita soittoniekkoja.

Ilta käynnistyy jo mainitsemani akateemisen vartin myöhässä lavalle astuvan sekatyömiehen, autohuij..  myyjän ja pastorin voimin. Ja heti syyllistytäänkin amatöörimusisoinnin perisyntiin. "Thou shalt never put intoxicating adult beverages on a mixing console" said the Lord (-or you´ll go straight to hell). Näin sanotaan muusikoiden pyhässä pipliassa, kohdassa net kymmenet käskyt. No juomat eivät onneksi herrojen vapinattomista käsistä styrkkareihin, ja varsin maukkaasti ruuvattuun äänentoistoon läiky, joten homma saadaan potkaistua käyntiin.

Pastorimme ottaa seurakuntansa alusta lähtien haltuun saarnamiehen hartaudella, ja juontaa vielä virittelevät kappalaisensa ja suntionsa sisään, ja esittelee illan epistolan koskevan edesmennyttä J.J.Calea. Ilta käynnistetään kappaleella "Crazy Mama", jonka uskotaan kertovan aivan muusta mirkusta kuin teemailtamiemme juhlakalun John Weldon Calen äidistä. Kuivakan lakonista ja ihanan rönsyilevääkin, metaforia tulvillaan olevaa spiikkausta saarnamieheltämme. Näin vangitaan yleisön mielenkiinto, ja se onnistuu.... edes minua ei haittaa ensimmäisten parin kappaleen aikana esiintynyt pienehkö epävireisyys herrojen instrumenttien kesken.

Muutaman harjoittelukappaleen jälkeen vireongelmakin tuntuu poistuneen, ja seuraavaa biisiä tai oikeammin seuraavaa välispiikkiä odottaakin suorastaan jo innolla. Millaisenhan juonnon pastorimme on keksinyt seuraavaksi? Tälläistä trubaduriteettiä näkee harvoin! Illassa ei ole yhtään sitä tyhjäkäyntiä, minkä olen nähnyt niin monia harrastelijabändejä vaivaavan. Sanavihkoihin ja sointulappuihin turvautuu Plan B:kin, mutta komppikitaran/lauluvastuun ottanut saarnamiehemme on rakentanut lähtökohtaisesti hienon illan, ja miettinyt etukäteen mitä sanoa biisien välissä, ja hän osaa puhua paperien selaamisenkin lomassa yleisölle. Se on osa sitä ammattitaitoa ja karismaa, joka tekee sen suuren eron onnistuneen ja vähän vähäisemmin onnanneen illan välillä. Spontaaneja heittojakin tulee milloin yleisöstä heitettyyn kommenttiin, tai vaikkapa illan isännöitsijän kantaessa lauteille lisää juotavaa. Välitön, vilpitön, avoimen innostunut tunnelma välittyy koko seurakuntaan. Sen puolen osaamisesta Plan B saa minulta siirron parhaaseen A-ryhmään.

Mutta jos iltaa tarkastellaan musiikillisen annin ja osaamisen näkökulmasta, emme pääse valitettavasti niin korkeaan arvosanaan. Soundimaailma oli onnistuttu ruuvaamaan rouhean perushyväksi bluesiin sopivaksi. Ja itse äänentoisto oli miellyttävän leudolla ajolla desibelien suhteen, ja tilaisuutemme luonteelle oikeinkin sopiva. Oluttuopposta nauttimaan lähteneet kaverukset saattoivat keskustella keskenään huutamatta. Soitinten keskenäinen balanssi oli ehkä vähän huonompi. Itse olisin ehkä ruuvannut laulua hiukan ylemmäs, bassoa alemmaksi ja soolokitaraa vähän enemmän pintaan. Miksausratkaisu saattoi olla kyllä tietoinen valintakin, sillä bassotaiteilijamme, jonka kapeille harteille illan komppausvastuu enimmäkseen jäi, taisi suoriutua tontistaan lopultakin parhaiten ja ammattimaisimmin.

J.J:n biisithän eivät ole pilatut monillaakaan soinnuilla, ja lienevätkö monet soinnut niin kalliitakaan? Kolmessa soinnussa pysytään, ja 12 tahdin blueskaavoissa....  ja kaikki muu, se neljäs sointukin alkaa olla kädenojennus progen suuntaan. Moni leirinuotiorämpyttäjä ajaakin näissä aatoksissaan usein metsään, ja alkaa ajatella homman olevan helppoa. Mutta kuunnelkaapas vaikka joskus pian eläköityvän AC/DC basistin soittoa ja ajatuksia soitosta, ja koittakaapas mennä vaikka hänen tilalleen...  Jep!

Illan basistimme hoiti kuitenkin tonttinsa haravoinnin melko siististi.. Jäihän sinne joku risu ja lehti.... mätä omenakin ehkä, että aivan paraatinurmikkoa golfgreenien tyyliin ei saavutettu. Joskus oltiin vähän väärässä äänessä, ja hiukan nokillaankin, mutta noin yleisesti ottaen, ja olosuhteet huomioon ottaen varsinkin hyvin vedetty.

Soolokitaristi sen sijaan taisi vastata illan heikoimmasta suorituksesta. Niitä skaaloja kun ei ole aikoinaan tullut opeteltua, niin se soittohan on yleensä semmoista ja tämmöistä.... Biisit kyllä menevät, ja melodiat osataan soittaa tunnistettavasti.... ja jopa perussoundikin on ihan hyvä, ja välineet asialliset. Mutta kuuluisa "se" joka tekee siitä "sen"  jäi tälläkin kertaa puuttumaan. Ja ehkä kaipasin vielä tämän tyyliseen esitykseen vielä jotain... Nigel Tufnelin sanoin: "extra push over the cliffiä". Ei tässä nyt ollut tarvetta ruuvata yhteentoista saakka värkkejä, mutta joku se juttu mikä olisi nostanut sen seuraavalle tasolle jäi puuttumaan... En tiedä olisiko se sitten ollut joku soundi, slidekitara tai resonaattori... mutta joku yleismaailmallinen, bluesmainen tunnelmanparannin oli hakusessa.

Ja mitä tulee itse seremoniamestarimme suoritukseen, niin eipä siitäkään voi sanoa... ei niin millään muotoa moitteen sijaakaan, mutta ei hirveitä ylisanojakaan. Minä en ole itse saarnamies, joka hartauksissaan maalailee mielikuvia, ja koittaa vainajistakin aina nähdä vain ja ainoastaan hyviä puolia... Ja en usko todellisenkaan pastorin arvostavan itsekään koskaan falskia rehellisyyttä. Illan ämseen, bluespastorimme monotoninen esilaulusuoritus oli vain sellainen...  tilaisuuteen sopiva, mutta hieman monotoninen esilaulusuoritus, mitä yleensä seurakunnan tilaisuuksissa esitetään. Ja mitä itse soittoon tulee niin... eihän J.J. Calella tosiaan niin monia sointuja ole.... että kyllähän niitä siinä laulelun lomassa rytmisesti rapsuttelee rutiininomaisesti reverendimme. - Ei vikoja, mutta ei sitä kuuluisaa kuuhun menoakaan.

Ja tottakai, ainahan tälläinen amatööribändi jää valovuosien päähän, ja tulkinnalliseen varjoon esikuvilleen. Mutta se on pieni puute siinä valossa, että tälläisiä tilaisuuksia ylipäänsä joku viitsii alkaa puuhaamaan. Ilmaiseksi kun sain niin ei sitä oikein enempää valittaa kehtaa, edes ravintoloitsijan ajoittaisesta ilmaantumisesta bändin rytmiryhmään. Kun kantakapakka tälläistä tarjoaa seurakunnalleen ilmaiseksi, on syytä kumartaa landlordilleen syvään. Kokonaisuutena sain rahoilleni illasta juurikin sen vastineen mitä tulin hakemaan. Ja levyautomaatin aloitettua möykkäämisensä, poistuin paikalta.     Todennäköisesti vasta niillä kellonlyömillä kun ns. "suuri yleisö" on lähtemässä liikkeelle. Ikävää jos missasitte tämmöisen mukavan vaihtoehdon.

P.S.

Bändi esitti illan toiseksi viimeisenä kappaleena hienon biisin, Jimmie Vaughanin, etenkin veljelleen, vaan samalla monelle muulle bluesheeboille syvään kumartavan kappaleen: "Six Strings Down". Se rikkoi vähän illan J.J- teemaa, mutta sopi erittäin hyvin tilaisuuden luonteeseen. (Ja sinne oli piilotettu, jälleen kerran seremoniamestarin, eli pastorin toimesta yksi koukku.... teille jotka ette kuulleet/muuten vaan tajunneet, niin Albet Järvisestä puhuttiin.) Seuraavalla kerralla kun ymmärrätte vielä lopettaa illan sen parhaaseen hetkeen, ettekä sorru toiseen muusikoitten toiseen kymmenen käskyn rikkomiseen, eli liialla innokkuudella soitettuun encoreen, soittamalla saman biisin illan aikana kahteen kertaan.... Saatatte hyvinkin nousta sille seuraavalle tasolle harrastuksessanne, jota ei lopettaa kannata tämän arvion perusteella ainakaan.

Run for Cover, osa 2

Wolfgang Laiturilava 19.8.2016 Klo 22, Liput 5€

Illan maraton-osioon kuuluivat seuraavat kappaleet:

Wishing Well

Whiskey In The Jar

Hungry Like The Wolf

American Idiot

Are You Gonna Go My Way

Ain´t No Love (In the Heart of a City)

Breaking The Law

Pet Sematary

Somebody Put Something In My Drink

Rough Boy

Perfect Strangers

Ace of Spades

Cat Scratch Fever

Rockin´ in the Free World

Kill the King

Livin´ Lovin´ Maid

Smells Like Teenage Spirit

Home Sweet Home

Knockin´ on Heavens Door

Sharp Dressed Man

Final Countdown

Whole Lotta Love

Highway to Hell

Smoke on the Water

Ehtoo alkoi ihan hyvällä avauksella Free yhtyeen biisillä "Wishing Well", josta mentiin tulkinnalliseen välimaastoon Thin Lizzyn/Metallican välillä, eli kuulimme kappaleen Whiskey in the Jar. Thin Lizzy kuulemma usein kieltäytyi soittamasta tuota puolivahingossa syntynyttä, suurimmaksi hitikseen kohonnutta kansanlauluversiotaan konserteissaan. Ja monille kyseinen kappale nousi vasta tietoisuuteen Metallican versioitua sen Garage Inc. levyllään.  Tuo kappale on minustakin soitettu jo niin puhki, että en niin olisi välittänyt sitä kuulla enää versiona, joka ei tuonut siihen mitään uutta. Sitten kuultiin rockimpaa vertsiota Duran Duranista ja päästiin kuulemaan jenkkipunkkiakin, jossa oli vähäsen kaahaamisen makua...

Sitten päästiin Lenny Kravitziin... Basisti oli opetellut kuvionsa hienosti, ja rumpalikin suoritui edelleen hommistaan hyvin. Mutta kitaraosasto oli jotenkin sitä tasapaksua.... riffi soitettiin niin kuin se menee, mutta siitä puuttui vaan se magiikka....  Ja silloin minulle iskikin ensimmäisen kerran deja vu...  olen kuullut nämä samat kappaleet ennenkin...toisenkin paikallisen coverbändin, ROK Korporaation keikalla.

Sitten kuultiin Whitesnaken tunnetuksi tekemä "Ain´t no Love", ja aloin ensimmäistä kertaa huomata sen urkurin puutteen. Homma lakkasi haittaamasta, sillä seuraavaksi jyrähti ilmoille Judas Priestiä, ja varsin kohtuullisesti.  Purevat tuplakitarat, mitä alkuperäisessäkin versiossa on, kuulostivat tässäkin ihan asiallisilta.  Seuraavaksi mentiin Ramones-osastolle, mihin instrumentaatio sopi jälleen parhaiten, mutta tuntui että biiseihin oli haettu meininkiä soittamalla ne turhan kiireisesti. No... ehkä se live-esiintymiseen kuuluu.

Sitten oli vuorossa illan ensimmäinen hidas voimaballadi, ZZ-Topin Rough Boy, ja alettiin olla maratonin puolivälissä. Olisipa se ensimmäinen setti vaan loppunut jo siihen, sillä seuraavaksi oli luvassa nimittäin aivan luokattoman huono esitys.

Ensimmäinen setti näet päättyi käsittämättömän huonoon tulkintaan  yhdestä Deep Purplen hienoimmista kappaleista: "Perfect Strangers".   Kyseiseen biisiin kuuluvan tunnusomaisen urkuintron pois jättäminen on jo melkein rikollista toimintaa, mutta laujajan suoritus tärveli laulun täysin.

Lopussa bändi jäi vielä jammailemaan kappaleen kuuluisaa 5/4 -riffiä, ja vuorollaan jokainen soittaja onnistui sössimään tuon kyseisen tahdin...  Riffin kierto vaan jatkui ja jatkui, herrojen pudotessa kyydistä, ja soittaessa lopulta jo aivan mitä sattuu. Ja kukaan ei tuntunut tietävän miten biisi loppuu. Lopulta rumpali taisi kyllästyä siihen häpeään, ja löi vaan biisin poikki.

Ei poijjaat hyvät.. ei näin!  Ette te voi ottaa oikeasti esitettäväksenne sellaista biisiä, jota ette selvästikään ole saaneet vielä harjoituksissakaan kulkemaan kertaakaan. Ja sellainen vielä setin viimeiseksi. Siitä jäi jotenkin niin paha maku suuhun, että oli lähellä etten lähtenyt siinä vaiheessa jo kotiin. Tuollaisella tempulla bändi vetää ikään kuin itse itseltään maton jalkojen alta. Ja unohdin siinä samassa jo ne hyvät hetket, mitä ilta oli siihen mennessä tarjonnut.

Seurannut tauko, oli lisäksi vielä kohtuuttoman pitkä, arviolta puoli tuntia. Siinä ajassa ehdin tosiaankin miettiä useampaan kertaan, että olisikohan tämä tässä, ja lähtisinköhän sitä vaikka kotiin.

Toisen setin avausbiisillä Ace of Spadesilla lässähtivät sitten loputkin fiilikseni. Sori jätkät, mutta on meikäläisiä, joille muuan Ian Frasier Kilmister on Jumala. Tuntuu siis pyhäinhäväistykseltä suorastaan kuulla jonkun esittävän hänen musiikkiaan, minkäänlaisena tulkintana. Motörheadin musiikki vaatii niin paljon niitä kuuluisia palleja, että olisi ehkä ollut parempi jos olisitte ottaneet jonkun muun biisin käsittelyynne.

Seurannut Cat Scratch Fever toimi kyllä jo paremmin, mutta sen päälle esitetty Neil Youngin Rockin´ in the Free World soitettiin sitten jo taas niin päin persettä. Kipale ei sisältänyt yhtä kertosäkeen oleelisinta sointua, minkä kautta palataan taas säkeistöön rumpufillien rytinällä. Olitte sitten sovittaneet sen pois, mitä vittua? Ja jälleen deja-vu...olen tämän ennenkin kuullut, paremmin vain soitettuna.

Sitten mentiin Rainbow -osastolle, ja kappaleeksi oli valittu vähemmän tunnettu "Kill the King".

Hyvä valinta! Mutta ilman Blackmorea ja tuplabasareita tämä jätti hieman kylmäksi. Ennen balladiosastoa tarjoiltiin Zeppeliiniä ja Nirvanaa.  Mötley Crueta en olekaan aikoihin kuullut, mutta illan virallisena hitaana kuultiin taas ties kenen tulkinnasta versiotaan yrittävä "Knockin´ on Heavens Door" .... Hohhojjaa...monennenkohan kerran olen tämänkin jo kuullut?

Seuraavaan kappaleeseen oli pantu taas tempoa, liikaakin, ja kuulimme kaahausversion "Sharp Dressed Manista". Sitten olivat vuorossa Final Countdown ja Whole Lotta Love. Kyllähän kappaleet tunnisti, ja oli niissä kieltämättä yritystäkin, mutta ehkä taas astuttiin vähän liian isoihin saappaisiin. Sitten alkoi iskeä jo kaikkien deja-vujen äiti, ilmoille pläjähti  nimittäin "Highway To Hell". Empä ole sitäkään kuullut viimeksi kuin erään toisen coverbändin esittämänä.

Ja eipä vissiin ja meri kristmäs! Encoreksi kun pätkähti vielä niinkin originelli veto kuin "Smoke on the Water" alkoi ilta olla taputeltu.  

"We all came down to Montreaux - on a lake Geneva shoreline". On pakko kysyä tässä yhteydessä kollektiivisesti jokaiselta coverbändiltä, että tiedättekö te mistä te laulatte, kun esitätte kyseistä kappaletta?  Te ette itse  siellä olleet paikan päällä itse äänittämässä omia kipaleitanne Rollareitten kalustolla, ja ette nähneet Frank Zappaa Mothers of Inventionin kanssa kasinon palaessa  jne....  Miten tälläisen kappaleen voi sisäistää? Miten tälläiseen materiaaliin voi samaistua? No tuskin nämä kysymykset muuta yleisöä askarruttivat, mutta minua tälläiset asiat häiritsevät suunnattomasti. Esitänkin tässä kainon toiveen kaikille coverbändeille kautta maan: Jättäkää nyt hyvät pojat ohjelmistosta pois kaikki ne vahvasti tiettyyn artistiin henkilöityvät tai tiettyyn bändiin assosiotuvat biisit. - "Soittakaa Paranoid", alkaa olla aika kulunut vitsi.

Mutta mitä covertriathloniimme tulee, niin Wolfgang pääsi sentään maaliin. Tällä kertaa ei vaan herunut pistesioja, eikä aikakaan ollut kummoinen. Vaikka syyllistyinhän minäkin yhteen rock-konsertin perisyntiin, ja lähdin kuuntelemaan sitä enimmäkseen selvin päin. Oikeassa tilassa ja fiiliksessä, oikean porukan kanssa, iltaa olisi varmasti tarkastellut toisessa valossa, ja kokemus olisi noussut välttävästä tyydyttäväksi.

Run for Cover, osa 1

Wolfgang Laiturilava 19.8.2016 Klo 22, Liput 5€


Tyrväätä, siinä missä monia muitakin paikkakuntia,yhdistää yksi tekijä: Maailmantähtien totaalinen vierailemattomuus, ja kotimaistenkin isojen nimien sangen harvinaiset pistäytymiset.

Tälläistä tilannetta ratkaisemaan, ja sen janoisia musiikinkuluttajia (ja soittajiakin) palvelemaan jokainen kyläpahanen kehittääkin usein coverbändin, tai useamman. Rohkenen väittää, että moinen harrastelu on maassamme jo asukastiheyteen ja väkilukuun suhteutettunakin, karaoken ohella sangen suosittua puuhastelua.

Coverbändi on siitä hieno juttu, että siinä ei tarvitse itse keksiä soitettavia kipaleita ollenkaan, vaan esitettäväksi materiaaliksi valikoidaan muiden jo entuudestaan tunnetuksi tekemiä lauluja.
Coverbändit voitaneen jakaa karkeasti kolmeen alaryhmään heidän esittämänsä materiaalin perusteella, ja kahteen pääryhmään riippuen heidän tulkintatavastaan.

Coverbändi voi siis olla jonkinlainen "teemabändi", joka keskittyy esittämään esimerkiksi vaikka vain ja ainoastaan The Beatlesin tuotantoa. Em. konseptin omaavia yhtyeitä löytyy maailmalta monia, ja taitaapa niitä jokunen olla Suomessakin Nikkisen Jirinkin projektien lisäksi. Ja monet muutkin, jo tunnetutkin artistit saattavat silloin tällöin tehdä jonkinlaisen tribuuttikeikan tahi kiertueenkin, esimerkiksi jonkinlaisen "plays Hurriganes" -alaviitteen alaisena.  Tällöin esitettävä materiaali on hyvinkin tarkasti rajattua. Toinen vaihtoehto coverbändille on olla "laidasta laitaan" -tyyppinen orkesteri, joka soittaa kaiken ja keittiön tiskikoneenkin vaikka, jos heiltä sellaista on vain pyydetty, eli tilattu. Tälläisiä suvereenisti J.Karjalaisesta Apulantaan...Juicesta, Stigistä, Leevingsistä aina Viki Rostiin ja Freemanniin....ja siitä taas aina Claptonista Clashin kautta CCR:n tuotantoon pomppivia sillisalaatin tarjoajia löytyy piirinmestaruustason pumpuista liikaakin.

Kolmas ja ehkä se minulle mieluisin coverbändityyppi on jonkun tietyn musiikillisen genren temmellyskentäkseen valinnut pumppu, kuten vaikka bluesbändi, suomirock/pop-yhtye, tai tässä Wolfganin tapauksessa heavy/hard rockiin erikoistunut revohka.

Covereiden esittämiseen on pääsääntöisesti kahta erilaista koulukuntaa. Toiset uskovat ja luottavat vakaasti näkemykseen, että esitettävät kappaleet reproduktoidaan live-esitystilanteessa uskollisina niiden alkuperäisille levytyksille. Toinen vaihtoehto covereiden esittämiseen on kääntää homma täysin päälaelleen, ja muuttaa kappaleita sovituksellisesti niiden alkuperäisestä täysin toiseen muotoon. Homma voidaan toteuttaa sovittamalla kappale alkuperäisestä genrestään täysin toiseksi, usein vielä orkestraatiota, instrumentaatiota radikaalisti muuttaen. Esimerkkejä tälläisestä toiminnasta ovat esimerkiksi Ukulele Orchestra of Great Britain, The Baseballs, kotimainen, suuren suosion saavuttanut Steven & Seagulls...  ja ehkäpä heitä innoittanut, Metallica ja Ozzy- tulkinnoistaan tunnettu, bluegrassyhtye Iron Horse.

Susjlaamamme ei ole kuitenkaan lähtenyt keksimään pyörää uusiksi, ja sanoittamaan materiaalia voeveekkonen, ettäpä tuota ja hyvinkinniin ja vaekkapa savonmurre -tulkinnoiksi... Vaan käy biisien kimppuun juurikin tällä perinteisellä yksyhteen -tulkintamallilla. Luottaen hyvin tavalliseen, perinteiseen ja tyypilliseen rummut, kitara & basso -instrumentaatioon, jollaisten soittajia jokainen paikkakunta tarjoaa hyvinkin paljon ja vaihtelevin taidoin coveryhtyeiden tarpeisiin.

Jotta laumasta ei aivan sutta tule, niin siihen liittyvien musikanttien, eli minstrellien, eli soimannien tulisi hallita mielellään soittamiensa instrumenttien perustaidot, omata jonkinlainen soittorutiini, sekä tälläisessä rockbänditoiminnassa myöskin omistaa riittävä määrä tarvittavaa laitteistoa ja kulkuvälineitä, jotka keikkapäivän sattuessa kyetään valjastamaan käyttöön, ettei homma menisi aivan pelimanniosastolle.

Ja tämän uintietapin covertriathlonista Wolfgang selvittääkin mallikkaasti, ja Laiturilavalle onkin rantautettu sangen hyvä äänentoisto, sekä muut pelit ja vehkeet, joissa desibelit riittävät niin yleisön kuin soittajienkin omiin tarpeisiin. Kaiken lisäksi soundit on onnistuttu ruuvaamaan kohtalaisen hyviksikin! Rummut ja basso jyrähtävät mukavan tymäkästi, niinkuin genreen kuuluu. Ne ovat myös hyvin balanssissa keskenään.

Rumpuihin kun on löydetty vielä turhia hötkyilemätön rumpali, joka malttaa soittaa perusbiittiä tanakasti, aletaan olla ytimessä. Hänelle kun on löydetty aisapariksi basson varteen vielä napakasti 8-osia napsutteleva kaveri, alkaa coverbändin perustuksen raudoitusosasto olla kunnossa. Sokkelia kun vielä muuraa samanhenkinen heebo, joka malttaa vähän pintaa alemmas miksatussa komppikitarassaan laastia 8-osanuottisista rakennustiilistä koostuvaa perusmuuriamme, päästään niihin asioihin, jotka tekevät rockbändistä "sen".

Vaikka rockbändi tarvitseekin aina tanakan komppiryhmänsä, ei se ole vielä yksin mitään. Herää kysymys, mistä löydämme paikkakunnan Ronnie James Dion tai Bon Scottin?  Rockbändit eivät ole koskaan olleet yhtään mitään ilman kovaa ja korkealta laulavaa, karismaattista miessolistia. Ja kyllä tähän maailmaan kuuluu vielä kitarasankaruuskin ehdottomasti. Mistä siis korvaava Angus Young tai Richie Blackmoren saappaisiin astuva kaveri tallustelemaan piirinmestaruustason hieman neliöhinnaltaan halvemmille tonteille?

Tällä pyöräilyetapilla ajetaankin sitten usein jo aika tyhjin kumein ja kulunein jarruin. Harva paikkakunta pystyy tuottamaan sellaisia virtuooseja, joista noihin suuriin saappaisiin olisi. Ja jos tuottaakin, se ei heitä pysty useinkaan pitämään. Ne joilla ainekset isompiin ympyröihin on, ovat usein jo paikkakunnalta niihin vähin äänin poistuneet. Tähän tosiasiaan törmää myös Wolfgang. Ja se ei ole pystynyt noita rockbändin paraatipaikalla sijaitsevia tonttimaita täysin täyttämään.

Leadkitaraan on löydetty perustiluttaja, joka tarjoilee perusosaamistaan ajoittain mallikkaan asiallisesti, ja soundimaailmaankin on löytynyt alkuperäisiä levytyksiä riittävän hyvin sinnepäin olevat soundit. Välillä vaan soundissa on ehkä liikaakin särökitaran rapsakkuutta, ja muutenkin tuntuu, että efektipedaaleja on ruuvattu varmuuden vuoksi pykälän verran kaakon suuntaan, vaikka ehkä käypäisempi suunta olisi ollut toiseen. Soitto on tästä johtuen kovin tasapaksua. Nuotit putoavat hänellä ailahtelevassa iltapuhteessaan enimmäkseen paikalleen. Mutta kaikki dynamiikan puute, herkkyys, oman persoonallisuutensa lisääminen, jolla soittaja ottaisi esitettävän materiaalin omakseen, nostaisi sen virtuositeetin tasolle, ja tekisi siitä "sen" jää puuttumaan.  Tälläisiä 30 rock-klassikkoa ulkoa joko nuoteista, tabulatuureista tai korvakuulolta opetelleita tilulilumiehiä, jotka ovat samaa materiaalia jo 30 vuotta sahanneet menemään, tuppaa löytymään jokaisesta kaupungista. Siis mitään, millä ns. kuuhun vielä mentäisiin, ei illan aikana kuulla.

Laulajan tontti on aina se vaikein täyttää. Ja sankaritenoriksi kohoavaa karismaattista keulahahmoa ei ole löydetty tänäänkään lauteille.  Esitys menee rimaa hipoen vain hyvälle karaoketasolle. Ja pari kertaa se rima pudota mätkähtää illan aikana hyppääjän mukana patjallekin.  Korkealtakin vedetään, kovaakin, ja enimmäkseen oikeassa sävelessä pysytään. Ajoittain vaan sävelistä liu'utaan siihen kuuluisaan nuotin vieressä olevaan tilaan. Ja fraseeraus, eli sanojen ajoittaminen kappaleen rytmiin, ontuu toisinaan pahasti. Ja joskus, mukana olevasta sanavihosta huolimatta, oikeat sanat unohtuvat täysin. Live-esiintymisiin tämä toki kuuluu maailmantähdilläkin, mutta kaikkea ei voi senkään piikkiin laittaa. Hyvä esiintyjä sentään kuittailee moiset jutut karismallaan. Tältä illalta sellainen jäi vain puuttumaan.

Koko orkesteria vaivasi ehkä se sama lavapreesenssin puute, mikä kaikkia coverbändejä tuntuu piirinmestaruustasolla vaivaavan. Biisien väliset tauot venähtävät pitkiksi... soittimia viritellään, vehkeitä säädellään, nuotteja selaillaan... No tällä tasolla ei tietenkään ole vaihtoehtoa käyttää henkilökuntaa eikä telepromptereita, vaan orkesterit vastaavat yleensä kaikesta tekemisestään, tekniikasta ja roudaamisesta alkaen itse. Ja ehkä tälläiseen äijärokin katu-uskottavuuteen kuuluu myös tietyllä tapaa se, että lavalle voi nousta niissä arkivaatteissaan, mitä muutenkin käyttäisi. Luojan kiitos, nämä jo keski-ikään ehtineet herrat eivät sentään olleet tukkaansa enää tupeeranneet, tahi kreppailleet, taikka vetäneet ylleen spandexia. Mutta tuommoisia t-paitoihin, flanelliin ja denimiin pukeutuneita ketjulompakkomiehiä vaan näkee tänä päivänä seisoskelemassa joka marketin kassajonossa. Se tietty juttu.... kutsuisiko sitä vaikka "tähtipölyksi", jota rockbändi tarvitsee lavalla ollessaan, puuttui Wolfgangilta.  Vaikka kyllähän herrat lavalla liikkuivatkin, ja ottivat kontaktia yleeisöön enemmän kuin monet muut....  Ja kai se laskee sitä yleisönottamishalukuuttakin aina, kun sitä yleisöä olisi tupaan enemmänkin sopinut... Niin silti "se" mikä tekee siitä "sen" ja nostaisi homman seuraavalle tasolle, jäi bändiltä puuttumaan.

Ehkä orkesteri sortui siihen, että on vaan kaveriporukalla lähdetty soittamaan niitä rokkibiisejä, joista ollaan aina tykätty, ja joita ollaan osaavinaan soittaa...kun näin kerran ollaan jo vuosikymmenet tehty. Tuon rokkibändissä soittamisen riemun ymmärtää kyllä,  mutta jos halutaan rakentaa ammattimaisempi paketti, pitäisi ehkä ottaa vielä enemmän huomioon laulajalle sopiva ääniala, ja materiaali... ja harjoitella, harjoitella, ja jälleen kerran harjoitella. Ja näin muodoin rakentaa se kokonaisuus sen faktan ympärille, että laulaja on se jota kuunnellaan eniten. Laulaja on se seremoniamestari, jonka suorituksen jos kenen täytyy kantaa illan läpi.

Lisäksi minua häiritsivät biisivalinnoissa ja orkestraatiossa se, että monissa biiseissä on alkuperäisissä levytysversioissaan, ja alkuperäisissä esityskokoonpanoissaan ollut mukana huomattavan kovatasoinen rockurkuri. Tätä kun ei yritetty kompensoida illan aikana millään tavalla. Deep Purplen esittäminen ilman pätevää hammond-hanua on aina vähän kyseenalaista, mutta sitäkin olisi voinut ehkä kiertää valitsemalla jonkun toisen kappaleen heidän repertuaaristaan. Perfect Strangersin ikonisen intron poisjääminen alkoi olla jo suorastaan poliisiasia. Ja kyllä urut olisivat moniin biiseihin, kuten esimerkiksi Final Countdowniin, kuuluneet. Mutta kunnollisen kiipparistin puute vaivaa monia coverbändejä. Lieneekö siihen syy se, että sähkökitara on vaan aika seksikäs instrumentti yläasteiässä. Sen hankkimis- ja soittamiskynnys on melko matala. Samoin kuin rumpusetinkin paukuttelulla on samoja piirteitä. Perusriffit ja beatin osaa monikin, käymättä ainoatakaan oikeaa soittotuntia. Noista lähtökohdista lähdetään monesti perustamaan kellaribändejä, ja noihin pilvilinnoihin ei niillä pianotunnella käyvällä nörtillä asiaa liiemmin ole.

Harrastelumusisoinnin aatelia & eliittiä

Leo Big Band,  Laiturilava 21.8. klo 15.  Liput 10€.


Aluksi haluaisin esittää lukijoilleni pienen arvoitusleikin.  Tiedättekös millä on 40 kättä, 40 jalkaa, ja 40 silmää, ehkä kymmenen paria silmälasejakin.... Ja noin 20 maksanutta kuulijaa?  No sehän on tietenkin pikkupaikkakunnan enimmäkseen jatsinswingiä soittava Leo Big Band.

Tänään syyskesä tarjoili sangen kauniin, tuulettoman, lämpimähkön ja vähäsateisen päivän, jonka olisi voinut viettää vaikkapa koko perheen voimin ulkosalla, syöden hyvin, nauttien ehkä jonkun juomankin, ja samalla ehkäpä vaikkapa laiturilla istuksien, ohi lipuvaa elämää tarkastellen.

Edellämainittuun reseptiin jos olisi vielä halunnut lisätä letkeähkön, kohtuudesibelisen, enimmäkseen instrumentaalisen easy listening musiikin livekokemuksen, olisi sitä ihminen voinut iltapäivänsä ja ehtoonsa kuluttaa vaikka Laiturilavallakin.  Tämä ei kuitenkaan tullut meidänkään ruokakunnassamme kysymykseenkään.

"Jaa sunnuntai-iltapäivänä, ja kymmenen euroa per pää?" - kuuluivat perhekuntamme epäuskoisat kysymykset saaden jatkoa tivauksin: kuka siellä oikein esiintyy? Jukka Perko ja Severi Pyysaloko? Nopea päässälaskutoimitus kertoo neljän ihmisen sisäänpääsyn  + neljän juomatilauksen yhteiskustannusten huitelevan seitsemää kymppiä, joten totean appivahemmilleni....  juu... taidammekin hakea K-kaupan oluttarjouslaatikon ja pari perhepizzaa, ja viettää kesän viimeisimpiä lomailukelejä muissa merkeissä. Yritän kuitenkin vielä saada mukaan musiikista kiinnostuneen ystävänikin, mutta hän toteaa tilaisuuden olevan turhan tyyriin opiskelijan budjettiin. Jos kuitenkin välttämättä haluan tarjota hänelle jotakin, niin riittää kun kävelemme vain Waltteriin.

En saa kuitenkaan uteliaisuudeltani rauhaa, ja minun on pakko kävellä paikan päälle. Sieltä löytyykin Istvan Vilagin johtama laiturilavan esiintymislavan, ja puolet sen sisemmästäkin terassista vallannut orkesteri, Astelen harvalukuisen yleisön joukkoon, joiden korvaan musiikki tuntuu tulevan kohtuullisen häiritsemättömänä. Minustakin bändissä, joka enimmäkseen akustiseen voimaansa luottaa, tuntuu kaikki olevan balanssin ja volyymin suhteen ihan kunnossa.  Ainoa mikä korvaani ottaa on rumpalin ja basistin time pienine heittoineen, sekä pienehkö epävireisyys pillipiiparien kesken.

Tässäkin bändissä kaikki seisovat, tai siis pikemminkin istuvat nuottistandiensä takana, mutta se tavallaan jopa kuuluu big bandin luonteeseen, joten se ei esitystä haittaa.  Suurin häiritsevä tekijä tässäkin on  se tyypillisin piirinmestaruustason amatööripuuhasteluun lukeutuva juttu, biisien välissä olevat tauot venähtävät pitkiksi. Josta seuraa, että yleisö joutuu odottelemaan pitkiä aikoja kiusallisessa hiljaisuudessa. On kai selvää ettei paikalliselta tasolta, jossa ei ole kunnollista musiikinopetustakaan, voi löytyä ja vaatia edes big bandiin Gene Krupan tai Dizzy Gillespien tapaisia valovoimaisia tähtiä. Mutta voisiko edes joku ottaa selvän orkesterinjohtajan roolin, ja toimia jonkinlaisena seremoniamestarina?  Nyt yleisö joutuu vaan odottelemaan jännityksellä mitä seuraavaksi mahtaa tapahtua.

Biiseissä ei sinänsä ole mitään vikaa, ne ovat sitä tuttua helppoa kuunneltavaa Glenn Millerin aikakauden tyyliin. Vaikka mukaan laitetaan silloin tällöin vähän tuoreempaakin materiaalia kuin vaikkapa "La Bamba". Tuo kyseinen ralli ei vaan oikein osu kohdilleen, sillä rumpali ei oikein tiedä soittaisiko kolmimuunteista, vaiko suoraa.... Lattarivaikutteitakin haetaan komppiin, mutta sovitus jää jotenkin puolivillaiseksi sekamelskaksi.  Ja juuri tuo yleinen haparointi ja sekavuus, sinänsä ihan osaavien harrastelijasoittajien kesken, jätti minut vähän kylmäksi. Bändi oli sinänsä ihan OK piirinimestaruustason orkesteriksi. Ja välillä ääneen päässyt naissolistikin hoiti tonttinsa tässä viitekehyksessä ihan allright.... mutta silti 10 euroa tästä oli aivan liikaa. Tämän tasoisia esityksiä kun pääsee kuuntelemaan toisinaan ilmaiseksikin.  

En ymmärrä mihin moinen lipun hinnoittelu perustui, yritettiinkö tässä kerätä rahaa johonkin Rotarien tai Lions Clubin toimintaan, vaiko oliko kyseessä taas joku silmäätekevien tilaisuus, jossa oli joidenkin pakko näyttäytyä, vai kokoomuslaisetko tässä vaalirahaa keräsivät? Se jäi minulle epäselväksi....  mutta enemmän yleisöä olisi varmasti tullut paikalle katsomaan tätä, olosuhteet huomioon ottaen ihan korkeatasoistakin esitystä, kun sitä ei olisi vain karkoitettu paikalta aivan järjettömällä lipun hinnalla. Kenellekään soittaijista kun ei tästä mitään näppiin jäänyt, niin eikös sen meidänkin perheen olisi voinut laskea ilmaiseksikin sisään? ....Kysyn vaan...?

Lopuksi haluaisin vielä kertoa lukijoilleni vanhahkon  vitsin.
Tiedättekös mikä ei mahdu perseeseen, eikä oikein toimikaan? - No.. sehän on venäläinen perseensuristin.

Miten te kehtaatte x3

Salosen Pyörä & Mopo, Laiturilava 13.8.  Liput 5€


Miten te kehtaatte esittää tälläistä paskaa - on kysymys, joka pitäisi esittää eilen Laiturilavalla esiintyneelle Salosen Pyörälle ja Mopolle, jonka takeltelevaa ja tuskaista esitystä kävin seuraamassa eilen. Sama "miten te kehtaatte" -kysymys pitäisi esittää myöskin tilaisuuden järjestävälle osapuolelle, Laiturikahvilalle. Miten te kehtaaatte ottaa esiintyjäksenne bändin, jossa juuri kukaan ei hallitse oman instrumenttiensa alkeellisiakaan perustaitoja, ja kehtaatte pyytää siitä vielä rahaa? Meneekö teillä todella niin huonosti, että olette lanseerannut formulamaailman häntäpäätalleista tutun maksukuskijärjestelmän?  Paljonko illan orkesteri maksoi teille päästäkseen ajamaan?  Ja arvoisa yleisö - miten te kehtaatte?  Miten te voitte suostua tälläiseen rövknullaukseen, jossa sekä esiintyjä että tilaisuuden järjestäjä suorastaan kehottaa teitä tutustumaan huomattavan pitkän kliittoriksen aromaattisiin ominaisuuksiin nenitse?

 Orkesteria katsomaan tullut, arviolta satapäinen yleisö, sai nauttia harvinaisesta kokoonpanoratkaisusta, orkesterissa oli nimittäin kaksi miessolistia. Moista ratkaisua näkee harvemmin. Itselle ei tule mieleen Matin ja Tepon, Sleepy Sleepersin ja Jean S:n jälkeen moniakaan kokoonpanoja joissa moista hommaa olisi yritetty.  Ja ei olisi pitänyt yrittää tässäkään, sillä jonkinlaiset työvaatteet esiintymisasukseen valinnut pääsolisti tulkitsi vahvemmalla, mutta vain piirinmestaruustason karaokeäänellään lähes kaiken esitettävän materiaalin, jättäen pikkutakkiin pukeutuneen mumisijan täysin varjoonsa. Hänen lauluääntään ei juuri illan aikana kuullut, johtuen joko siitä, että hänet oli miksattu pienemmälle tai vain siitä syystä, että hän vain enimmäkseen mumisi mikkiinsä jotain, mistä ei tahtonut saada mitään selvää. Sen vähän mitä kuulin, havaitsin kyllä, että pojat lauloivat enimmäkseen kaiken unisonossa. Olen aina ajatellut, että kahden tai useamman laulajan vahvuus ja hienous bändissä on se, että voidaan laulaa äänissä, mutta toinen laulaja ei selvinnyt edes ns. Olli Lindholm- stemmoista, eli minkä tahansa äänen kovaäänisestä huutamisesta, vaan mumisi ja pupelsi koko illan jotakin. Hirveetä kattoo, kamalampaa kuunnella. Kammottavampaa oli vain hänen tamburiinin soittonsa.

On ehkä vain yksi asia, mikä on tamburiiniakin kamalampi - se on kaksi tamburiinia. Molemmat laulajat ottivat nimittäin välillä jonkun kilkuttimen käteensä, ja sotkottivat sitä kuin sitä kuuluisaa tulpatonta mopoa konsanaan. Ja kumpikin aivan omiin nimiin ja omaan tahtiinsa. Ja kun rumpalillakin oli vielä kokonaan oma tahtinsa, oli illan rytmiikassa sellaista ylituotantoa, että olisi suonut jonkun tulevan vaikka maatalousministeriöstä paikalle katkaisemaan herrojen tukiaiset.

Rumpali oli kanssa melkoinen tapaus. Hänellä oli kyllä ammattimaisin ote, mitä olen nähnyt kenelläkään vähään aikaan. Hän käytti nimittäin metronomia. Yleensä nykypäivänä metronomin tikitys laitetaan kai soittajalla vaan tulemaan korvanappiin, mikäli hän sellaista tarvitsee. Hänellä oli sen sijaan mieltymys käyttää metronomia siten, että me yleisössäkin istuneet kuulimme sen helvetinkoneen piipityksen ennen biisien alkua. Sääli että sitä eivät kuulleet bändin muut soittajat, sillä yksikään biisi ei tainnut lähteä illan aikana keneltäkään yhtä aikaa, eikä samassa temmossa.  Ja ei liene tarpeen kertoa, että eivät ne lopetuksetkaan mitään harjoiteltuja olleet.  Rumpalilla oli myös kumma taipumus säätää haitsun lautasten avoimuutta hyvinkin pitkiä aikoja biisien välillä, vaikka koko iltana en kuullut hänen käyttävän kertaakaan Hi-Hatia jalallaan....  No tyyli se on kai sekin.

Komppikitaran soitto oli niin perusleirinuotiorenkutusta, että siitä ei viitsi sanoa mitään. Mutta basson varressa ollut heppu, jota esiintyminen jännitti selvästi kaikkein eniten, taisi lopulta vastata illan parhaimmasta osaamisesta. Hänen bassonsa oli miksattu vaan ehkä muiden jalkoihin, tai sitten hän vaan soitti hiljaa ja varovasti. Mutta hänellä tuntui olevan sentään joku käsitys siitä, miten instrumenttiaan tulisi soittaa, jos sitä vain osaisi soittaa kunnolla. Ja hän oli poppoosta ehkä se ainoa joka oli sentään yrittänyt opetella soittamaan esitettävän materiaalin ulkoa, eikä tuijottanut koko ajan nuottikansiota, niin kuin muu bändi taisi tehdä. Siitä kyllä pointsit kotiin. On äärimmäisen tuskallista katsella kun coverbändi esittää jotain ... sanotaan nyt vaikka vaatimattomasti ehkä jo 40 vuoden ajan esitettyjä ja kuultuja CCR kipaleita... joissa on kolmesta neljään, ei niin kallista sointua.... ja niittenkään kiertoa ei ole sitten viitsitty opetella ulkoa.  C´mon jätkät - oikeesti... ei se oo niin vaikeeta.

Vaan oli se vaikeaa soolokitaristillakin.... joka varmaankin ikänsä perusteella on instrumenttiaan 30 vuotta jo ruopinut. Hän suoriutui vaivoin semmoisista perusmelodiasooloista, mitä yleensä jo moni harrastelija tapailee kahdella sormella jo muutaman kuukauden treenaamisen jälkeen. Mutta aina kun tämmöinen soolo tuli, niin kuin vaikka jossain Agents-tyyppisessä biisissä, niin kuin vaikka kappaleessa "Illan varjoon himmeään", hehkutti solisti koko bändin ohella kitaristin erinomaisuutta, ja tätä alkoi vielä yleisökin komppaamaan....  Ei vittu! Yleisökin - mitä te oikein ootte vetänyt!?

Mutta jos nyt joku voi paikata yhtään sitä myötähäpeän tunnetta mitä tuli koettua soittajien soittaessa eri biisiäkin keskenään, keskeytettyä kesken kaiken yhden kappaleen kokonaan...  ja aloitettuaan pari kertaa kipaleen vallan alusta.  Niin sitä oli ehkä päälaulusolistin huumorintaju, ja nokkelat sutkautukset, joita hän tuntui lennosta keksivän illan edetessä. Se oli yksi valonpilkahdus tässä tragediassa jota joku kehtaa ehkä keikaksi väittää,

Ensimmäisessä setissä oli ehkä toinenkin hyvä puoli, jos niitä oikein hakemalla hakee: se oli lyhyt, vain puoli tuntia. Tauolla näinkin sitten jokaisen soittajan olut-/lonkerotuoppi kädessä haahuilemassa, ja sehän on tunnetusti aina hyvä merkki onnistunutta iltaa ajatellen.

Toisen setin puolessa välissä en enää kestänyt, ja tein ainoan inhimillisen tehtävissä olevan teon: join tuoppini tyhjäksi, ja suksin kansanomaisesti sanottuna vittuun tältä keikalta, jonka oikea kohdeyleisö olisi varmaankin ollut Guantanamossa ja jonka keikkapalkkio maksetaan toivottavasti Haagissa.

Illan viihdyttävintä auditiivista antia tarjoili kotimatkalla naapurin parvekkeelta kuulunut perheriita, joka päättyi poliisin tuloon.... melkein.

Esimakua Huuhkajavuoribluesista

Tota Blues, Laiturilava 11.8. klo 21, Liput 0 euroa.

Torstai-ilta tarjoili Tyrvääläisittäin harvinaista herkkua. Harvemmin tänne eksyy ulkomaaneläviä esiintymään, ja jos eksyykin, he ovat useammassa tapauksessa tänne jonkun tahon vasiten tuottamia, ja usein vielä julkisella tai yhteisörahoituksella.  Nyt ei ollut kyse kuitenkaan mistään seurakunnan touhuista, tahi ystävyyskaupunkitoiminnasta. Timo Heinon, tuon paikkakunnan oman pojan luotsaama Huuhkajavuori Blues oli nimittäin tuonut Tota Bluesin kaupunkiin.  Huukajavuori Blues pääsee tänä syksynä jo toiselle luokalle, sillä se on saavuttanut  kesätapahtumaksi jo varsin kunnioitettavan 8 vuoden iän.   Kahdeksan vuotta peräkkäin on jo merkittävä saavutus, etenkin kun kyseessä on alkujaan innokkaan amatöörin itse ideoima ja vetämä tapahtuma.  Tota Blues tuli siis eräänlaiselle etkokeikalle antamaan ensimmäiset maistiaiset tulevasta tapahtumasta, jossa tänä vuonna esiintyvät heidän lisäkseen mm. Esa Pulliainen & Mr. Breathless, Ruby Knuckles Sextet, ja tietenkin housebandinä Timpan oma combo: Old Union Blues Band.   Ja komea alkaa olla Huuhkajavuori Bluesin historiikkikin, ovathan siellä esiintyneet jo mm. sellaiset nimet kuin Silvennoinen, Lyytiäinen ja Puurtinen, noin vain muutamia mainitakseni.   Tältä keikalta oli lupa odottaa siis paljon, ja olihan se vielä kaikessa erinomaisuudessaan ilmainenkin,  niin olihan sitä ehdottomasti lähdettävä katsomaan espanjanbluesin nykytilaa.

Kaikkeen tähän tilaisuuden ainutkertaisuuteen nähden Tyrvää vastasi sille ominaisimalla tavalla, eli osallistumalla tilaisuuteen vain noin 40-50 hengen voimin,vaikka keikkapaikan kantokykyluokka olisi ollut kymmenkertainenkin.

Mutta niinhän se on... vaikka tänne tulisi keskiviikkoiltana Walters Pubiin itse Gordon Sumner, tai Springsteenin Bruce itse itseään kitaralla säestäen, itse keksimiään omia kipaleita esittäen, niin eihän sinnekään tulisi silloin yhtään sen enempää porukkaa, lukuunottamatta niitä neljää pruhjuperseistä turjaketta, jotka siellä jo viimeiset kymmenen vuotta ovat aina istuneet lentopallosta, politiikasta ja muista päivänpolttavista asioista keskustellen. Paitsi tietysti jos esiintyjä olisi jonkun paikallisen silmäätekevän henkilökohtainen tuttu, poliittisesti korrekti ja hyväksyttävä, taidepiireissä arvostettu henkilö, jonka vierailusta saattaisi saada itselleenkin jonkinlaista sädekehää,  niin silloin toki liikuttaisiin varmaan sankemminkin joukoin, ja lehdet kirjoittaisivat.  Mutta tosiasia vaan taitaa olla, että arki-illan rientoihin ei umpityrvääläinen lähde.  Viikonloppuisin asia muuttuu, kuka tahansa jos esiintyy, niin sen tahtiin kelpaa kyllä mökäöljyä kippailla pilkkuun saakka, etenkin jos sää tapahtumaa suosii.

Espanja herättää minussa tiettyjä stereotyyppisiä ennakkoluuloja, ja mieleeni nousee ennakkoon kuva joistakin valkopaitaisista mustiin suoriin housuihin pukeutuneista flamencotyypeistä kiiltävine kenkineen, kastanjetteineen ja flamencotaputuksineen.  Vähän kuin vuosien takainen hittipoppoo Gypsy Kings....   Bambolei-oooo!  Herran pieksut!  Toivottavasti he eivät tee likaisia temppujaan bluesin suhteen, toteaa minussa päätään nostanut pikku puritaani.  Pelonsekaisin odotuksin saavun paikalle muutamaa minuuttia ennen tilaisuuden alkua, ja ehdin mainiosti jonottamatta tilaamaan juomani...istumapaikkaakin on mistä valita. Jään odottamaan esityksen alkua.

Noin varttia-kahtakymmentä yli yhdeksän alkaa lavalla hääräämään spanskisen oloista lyhyehkönluikkua, sangen tyylikkäästi pukeutunutta, isokauluksista miestä kaksin kappalein, ja taustamusiikin liukua aletaan vetää alas.  Pirteän oloiset hymyilevät hispaanit huutavat mikkiin selvällä suomella: "Hyva ilta - Mita kuulua ja Moro!" saaden yleisön jakamattoman huomion ja varauksettomat aplodit. Jää on murrettu ja kommunikaation välineeksi vaihdetaan englannin kieli. Huuliharpisti/pääasiallinen laulaja ottaa puhemiehen roolin, ja esittelee paikalla olevan duon TotaBlues bändiksi.  Nimen merkitys jää minulle kuitenkin arvoitukseksi. Selviää, että miehet ovatkin alkujaan Argentiinan poikia, mutta Espanjassa he ovat asuneet jo 15:n vuoden ajan. Ja tänne he ovat tulleet esiintyäkseen festivaaleilla: Huuhkajavuori Bluesissa, mutta tämän me jo kaikki varmasti tiesimmekin.  Illan ohjelmakin selviää. Herrat aikovat aloittaa duona, ja myöhemmin mukaan liittyy koko bändi, jonka he ovat koonneet tuntemistaan suomalaisista soittajista.

Myöhemmin onkin ennemmin, sillä jo toiseen biisiin lavalle kapuavat basisti ja rumpali. Se on suorastaan pienoinen pettymys, sillä olen jo alkanut pikkuhiljaa päästä irti herrojen häiritsevän vahvasta latinoaksentista lauluäänissä, ja alkanut nauttimaan mukavasti rullaavasta juurekkaasta perusbluesista.  Ennakkopelkoni osoittautuvat siis aiheettomiksi. Kitaristi hallitsee telecasterinsa ja bluesskaalat sangen mallikkaasti, ja luottaa soundissa kolmeenkymmeneen putkiwattiin, vailla valtavaa efektilaitearsenaalia.   Tuo hyväksihavaittu resepti toimii! Putkivahvistimen potikat kun ovat asennossa 6 ja siihen kun vielä kytkee kiinni telelankun,  niin johan saadaan ilmoille rouhea ja läpäisevä soundi.  Soittaja kun vielä instrumenttinsa taitaa, ja käyttää mikkivalitsinta, sekä tone- ja volumenappia oikein, on illan tarpeisiin käytössä kaksi käyttökelpoista soundia. Räkäisempi, muheva ja mutainen rhytm,  ja kirkkaampi läpitunkevampi lead.   Näillä mennään, ja muuta ei tarvita....  ja miksi pitäisikään? Tälläistä on keikan äänentoistosta ja miksauksesta huolehtivan Heinon Timpankin ilo miksata.

Myös laulaja/huuliharpistille on löydetty tyylinmukainen soundi. Aavistuksen megafonimaisesti honottava, rätiseväkin putkiradiosoundi sopii hienosti rapeisiin huuliharppusooloihin ja laulutkin tuntuvat oleva hyvin balanssissa hommaan nähden.  Kaikesta saa selvää, taajuusalueet eivät ole tukossa, äänenpaine riittää, ja mikä hienointa; sitä ei ole liikaakaan.  Vierustoverin kanssa pystyy keskustelemaan huutamatta.  Bändinkään astuessa lavalle eivät soundit ainakaan huonone, eivätkä volyymit nouse sietämättömiksi. Jopa Heinon miksauksille aiemmin ominainen, liiaksi alataajuuksia sisältävä ylimitoitettu bassosoundi, jota rintalastaa potkiva, munuaisia murskaava bassorumpu ryydittää, loistaa poissaolollaan. No eipä näy äänentoistossa kyllä olevan mukana isoja subwoofereitakaan.  Osasyynsä hyvään akustiikkaan voi tarjota myös keikkapaikka: laiturilava. Sehän on itseasiassa melkein puoliksi sama kuin Open Airissa soittaisi. Ilmamolekyyleillä on kuutiometreissä mitattuna aivan eri mahdollisuudet värähtelyynsä kuin jossain pienessä pubin nurkassa, tai Breznevin aikana rakennettujen matalien soittoruokaloiden peilisaleissa.   Ainoa asia mistä en soundeissa pidä, on rumpujen liiallinen yläkerta.  Komppipelti ainakin tulee minun korviini liian kirpeinä ja ylätaajuuksia sisältävinä.  Tämä ei välttämättä ole miksauksellinen ongelma. Voihan olla, että hulppeiden ja hunajalta soundaavien, hämeenkyröläisvalmisteisten Saari-rumpujen omistajalle ei ole enää jäänyt fyrkkaa hankkia itselleen hieman tummemmalta soundaavaa ajopeltiä. Roots-osastolla kun liikutaan, ei musiikkiin sovi mielestäni metallimaailman heavy riden ping.

Mutta se miksauksesta ja soundeista...  Komppiryhmän, eli lauteille nousseen basistin ja rumpalin huomaa olevan tätä tilaisuutta varten kootun. Pojat ovat ehkä yhden yhteisen läpisoittoharjoituksen vetäneet, ja eivät selvästi ole aivan sinut esitettävän materiaalin kanssa. Pientä haparointia esiintyy ensimmäisestä tahdista lähtien....  ja biisin lopetuskin on aika lailla zulupohjalta.   Mutta hetkinen... basistihan alkaa nostaa suoritustasoaan ja pian homma alkaakin rokata sillä tavalla mitä bluesbändin jameilta on lupa odottaakin.  Kitaristi ja basisti alkavat saada juonesta kiinni, hymyillä ja suorastaan tanssahdella.... Nuotteihin ei tarvitse orjallisesti tuijotella, homma osataan. 12:n tahdin blueskaavaahan nämä biisit noudattavat. Tämä on rockkenrollia, ei rakettitiedettä. Soittamisen riemu alkaa levitä ympäristöön, yleisö alkaa lämmetä ja tanssia... Huuliharpisti/laulaja yhtyy lavan toiselta puolen letkeään menooon, ja nyökyttelee hyväksyvästi, jokaisen saadessa vuorollaan omia soolojaan.

Samaa ei valitettavasti voi sanoa rumpalista, hänen ilmeensä pikemminkin tuskastuu illan edetessä, ja soitto tuntuu koko ajan vain jäykistyvän entisestään.  Biisien tempojen suhteen hän saa kyllä kopin ja timessäkään ei ole valittamista.  Komppi ei kiilaa, eikä laahaa...mutta jotain soitossa on mikä ei minua miellytä.  En tiedä johtuuko se hänen jännittyneistä kapeista hartioistaan, jotka ovat kuin Aarno Ranisvainaalla konsanaan.  Vaiko siitä että hänen soittotyylinsä on jotenkin teknisesti puutteellinen. Näyttää siltä kuin mies olisi jonkinlainen marionetti jonka naruja nyppii spasminen ja krapulainen nukketaiteilija jostain etäämmältä. Vaivalloisen näköistä...ei hyvä.  Päästään suffleen, ja huomaan hänen ottavan virvelirumpuun vain kakkosen ja nelosen. Ei ole kuulkaas nyt ollenkaan rapiaa. Etunuotit, dynamiikka ja kaikki ne pikku jutut jotka tekevät siitä "sen" loistavat poissaolollaan. Soitosta puuttuu kaikki se iloisuus ja helppous, se groove mitä basistilla on.

Mutta ei se mene ihan nappiin Totan pojillakaan, ainakaan kun päästään illan pakollisiin hitaisiin triolibiiseihin.  Laulajan ääni ei riitä minusta ihan kantamaan balladiosaston rakkauslauluja. Varsinaisia virheitä suorituksessa ei ole. Äänissä pysytään ja fraseerauskaan ei mene tahattoman komiikan puolelle... mutta onkohan se se karhean bluesäänen väri, mikä ei minusta vaan oikein istu tulkintaan. Pojat taitavat tämän kuintenkin itsekin tietää, ja pian vaihdetaankin taas jo slidekitaraan ja enemmän sille rosoiselle ränttätänttäpuolelle.  Ja se tuntuu istuvan paremmin miesten pirtaan ja olevan enemmän yleisönkin mieleen, jota olisi todellakin suonut olevan paikalla enemmänkin. Tälläinen iloisesti esintyvä poppoo, jolta lähtee rouhea rock ja perusblues varsin mallikkaasti, olisi ollut varmasti monenkin mieleen. Siitä näyttivät diggailevan niin oluelle pistäytyneet hevimiehet, siinä missä viinilasillista tuhoamaan lähteneet, hieman hillitymmin pukeutuneet rouvashenkilötkin ikään ja kokoon katsomatta.

Voitaneen siis todeta illan olleen onnistunut, korkeatasoinenkin, kaikin puolin positiivinen ja miellyttävä kokemus. Sellainen josta olisin hyvillä mielin voinut maksaa vaikka vitosen pääsymaksun, tai vaikka seitsemän euron, mikäli taustabändistäkin olisi löytynyt hieman.... sanotaanko soitoltaan hioutuneempaa tai huolitellumpaa soittoa?

Sääli vielä kerran, että enempää katsojia ei tullut paikalle, ja sopiikin toivoa, että ainakin sää suosii Huuhkajavuori Bluesia, ja tuo paikalle monisatapäisen yleisön näille aurinkoisille, alkujaan Argentiinan miehille, jotka bluesin sanomaa ovat Suomeen saakka levittämään lähteneet.  Heille soisi vaivoistaan paljon enemmän kuin vain suurehkon visalaskun reissustaan.

Kissa vieköön, johan on markkinat!

Superin farmarin markkinat

Keskiviikon paikallislehti kolahti postiluukkuun, tuoden mukanaan kokonaan takasivunsa peittävän supermarketin mainoksen: Farmarin Markkinat 6.8. klo 10-14. Tontilla luvattiin tapahtuvan. On eläinpihaa poniajeluineen, taitoluistelijat kasvomaalaavat, on saappaanheiton mestaruuskisaa…. on pullakahvia, grillimakkaraa… pokémonjahtia. Ja tusinan verran pientuottajaa lähialueilta on markkinoimassa tuotteitaan, eikä siinä vielä puoliakaan… Ehei! Sisällä on luvassa herkkujuustolaa, jäätelöä, arvontaa, erilaisia tuote-esittelyitä, hyviä tarjouksia ja vielä ohjelmaakin luvataan: Mies ja Kitara – Jukka Ritanen. Tuollahan on kaikkea, totean… ja tilaisuuden vielä ollessa maksuton, päätän tehdä niin kuin sadat Tyrwääläiset, ja tyydyttää viikonlopun kulinaariset tarvehankintani Superilla.

Gourmet maailmasta tuttu ilmiö tarjoillaan nykyään muusiikillisestikin = pop-up trio.

Tapahtuma vaikuttaa noin paperilla täydelliseltä, enkä haluaisi missata siitä minuuttiakaan. Menetän aamutoimieni johdosta kuitenkin viisi, ja en ehdi ihan kymmeneksi paikalle…harmittaa. Matkalla huomaan aina niin kuhisevan Tokmannin parkkipaikan olevan normaaliin verrattuna suorastaan autio. Saavuttuani Superille en tahdo saada kompaktia autoani edes parkkiin mihinkään. Tapahtuma on saanut aamuvirkut, ja meidät vähän myöhäänkin heränneemmät, liikkeelle sankoin joukoin. Ryntään autostani päätä pahkaa etsimään miestä ja kitaraa, Sastamalan opistostakin tunnettua kitaransoitonopettajaa, Jukka Ritasta. Löydänkin lopulta miehen itse kaupan aulasta, ja yllätykseni on suuri. Jukka on itse kontrabasson varressa, ja marssittanut estradille kaksi kollegaansa. Paikalla onkin siis yllättäen trio, ja esitys on jo täydessä käynnissä… "Hitto, kun missasin alun", ajattelen.... Vaan kauaa en jaksa olla huonolla tuulella, sillä tunnistan kappaleen nopeasti Helismaan Repen sanoittamaksi ja RautavaaranTapsan tunnetuksi tekemäksi ”kulkuriksi ja joutseneksi" . Noiden valkeiden siipien liidettyä riimiin: ”elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa”, ei yksinkertaisesti kykene enää olemaan mustin sulin. Tästähän on luvassa mitä mainioin päivä.

Tontilla tapahtui. Veikkauksen huimat potit eivät riittäneet kiinnittämään pelaajien mielenkiintoa.

Kierrän nopeasti läpi kaupan tarjonnan, ja saan käteeni pahvikupillisen kahvia. Pullaa ei ehdi hamuamaan, kun pitää jo kaivaa kännykkä toiseen kouraan ja ottaa ns. puhelu liittoon, eli vaimolle kotiin, joka sattuu viettämään päivää anopin ja koiran kanssa. Tämä teidänkin pitää nähdä itse, totean puhelimeen kiitäessäni eläinpihan läpi kohti autoani. Varttia myöhemmin istuukin koko pesue jo kyydissäni, ja suuntamme on taas kohti superia.
Kierrämme eläinpihan, ja ensimmäisenä tapaamme alpakkaparin. Noille mainioille eteläamerikkalaisille villaa tuottaville kamelieläimille on luonto antanut väreiksi ihmisen mielestä tutut mustan ja valkoisen. Omistajaltaan he ovat vielä saaneet kesäisen trimmauksen, johon vaikuttavat ilmeisen tyytyväisiltä heinätukkoa natustaessaan. Maailmassa on ehkä yksi asia joka on hellyyttävämpi, kuin kaksi alpakkaa. - Alpakan poikanen.... kutsutaankohan sitä vasaksi, ihmettelemme vaimon kanssa ihastuksissamme.

Mustalla otuksella kahdeksan jalkaa? Siellähän on poikanenkin.

Viereisestä aitauksesta löytyykin sitten siipikarjaa. On pari isohkoa, mutta arkaa vaaleaa kalkkunaa, ja toisessa verkkohäkissä värikkäämpiä kanoja, ja kukko. Vaimoni on innoissaan, hän ei olekaan pitkään aikaan nähyt noin komeaa, täydessä juhlakunnossaan ylväänä pystyssä patsastelevaa kukkoa. Katsastamme myös aasitamman varsoineen. Ja sen päälle hyvinkin lampaan kokoiset, suorastaan jättimäiset saksalaiset kaniinit, jolla yhdellä tuntuu minun silmissäni ainakin olevan pienoinen identiteettikriisi. Hän ei oikein tunnu tietävän olisiko skunkki, kani, vaiko panda. Mitä lie luoja tarkoittanut antaessaan hänelle moisen värityksen, vai liekö tarkoittanut mitään tuumiskelen suorastaan jo ääneen.... voihan olla että nuo värit ovat ihmisen rodunjalostustoimillaan tietoisesti hakematkin. Tuon kysymyksen pohdiskeluun ei kuitenkaan aikamme riitä, vaan on pakko siirtyä jo ruokaostosten pariin. Edes saappaaheittoa ei jouda jäämään seuraamaan.

Pandan ja haisunäädän risteymä? Sehän on saksalainen kani.

Sisällä meille tarjotaan taas kahvia ja pullaa, ja yritämme puikkelehtia mukit kädessä tuote-esittelyjen ohi. Juustot vaikuttavat mitä mainioimmilta, mutta tänään ei ole niiden vuoro. Yllättävän hyvältä lihatiskiltä löydämme mureita kyljyksiä perheemme tarpeisiin, ja jääpähän mukaan vielä silakkafileitä sunnuntain silakkapihvejä varten, joihin kipaistaan vielä nopeasti hakemassa pihan puolelta paikallistuottajan karkeat ruisjauhot. Kauppareissu on anopinkin mielestä onnistunut. On suorastaan sääli, että tälläistä ei ole tarjolla useammin, toteamme ykskantaan. Joku huutelee kojustaan meille vielä kolmattakin kuppia kahvetta.... Ei pysty enää, närästää jo, on sanottava. Ja on pikkuhiljaa jo poistuttava kodin askareien ja velvoitteiden ääreen.

Saappaanheiton epävirallinen Tyrwään mestaruuskisa äityi tasoltaan kovaksi.

Käymme kuulemassa vielä kuitenkin markkinoiden parasta antia: Jukka Ritasen, voidaanko sanoa trendikkäästi; Pop- up Trioa? Jukka huudahtaa hyväntahtoisen iloisen terveisensä yleisölle, onko toivomuksia? Käyn sanomassa pojille että teidän letkeään swingiinnehän sopii hyvin vanha jazz, mitenkäs olisi klassinen Louis Armstrongin "Jeepers Creepers" Ja ei mene minuuttiakaan herrojen tuumiessa toivelaulukirjaa selaten, kunnes löytyy yhteinen sävellaji, ja ilmoille kajahtaa suomenkielinen tulkinta, klassikko: "Kissa Vieköön". Kappale on luonteva osa sitä hittikavalkadia, johon kuuluvat mm. Fredin, Veikko Lavin, ja Junnu Vainion rakastetuimmat rallit. Suomessa,kun ollaan, niin suomeksi lauletaan, ovat pojat päättäneet, ja perustyrvääläiseen yleisöön tämä tyyli näyttää uppoavan. Kuulemme "Rosvo-Roopen", ja lanttia anovan tulkinnan "Vippaa mulle vitonen", joka saa minunkin käteni käymään taskunpohjalla. Käyn heittämässä tippikassan virkaa toimittavaan kitaralaukkuun muutaman roposen esityksesta, joka on jokaisen sentin väärtti. Tippejä näyttää ropisseen laukkuun enemmänkin, ja miksikäs ei? Onhan bändin soitto hyvin tasalaatuista kautta linjan, ja he eivät piinaa yleisöä turhilla sovituksellisilla kikkailuilla. Ei ole vaikeaselkoisia tahtilajeja tai kimurantteja sävellajeja, vaan pojat ovat vapauttaneet itsensä niistä täysin. Kappaleet alkavat ja loppuvat kyllä kaikki, aikanaan ja ajallaan. Ja tulkinnat edustavat kautta linjan selkeää, kansanomaista ilmaisua, mitä markkinoille lähteneet haluavatkin kuulla. Se ei ole liian vaikeasti ymmärrettävää tekotaiteellisuutta. Homma toimii ja soi kuin Matti Ijäksen elokuvain soundtrack C-kaseltilta.


Ritasen trion esitys on myös pitkään aikaan ainoa näkemäni aito, 100% unplugged keikka. Pojat ovat liikkeellä täysin akustisin instrumenteein, vailla äänentoistoa. Moinen pelimannihenki on harvinaista nykypäivänä. Heti kun instrumentti on saatu laukusta esiin, niin soitto voi alkaa... ja on alkanutkin, hyvissä ajoin ennen kymmentä jo. Moisen roadshown tuotantokustannukset eivät siis päätä huimaa. Kun vain joltain löytyy B luokan ajokortti, ja toimiva kulkupeli, siirtyy tämä poppoo luontevasti keikkapaikalle, aina valmiina aloittamaan. On siis suorastaan ihme etteivät paikalliset yrittäjät palkkaa heitä useamminkin tilaisuuksiinsa esiintymään.

Vaimolleni vieraampi näky: kukko ylväässä juhlakunnossaan.

Velvollisuudet kutsuvat, ja joudun jättämään markkinat taakseni. Myöhemmin iltapäivällä olen Lempäälän Ideaparkissa, tuossa kolkossa ja meluisassa isossa ostoskeskuksessa. Siellä ihmismassa tungeksii kiireissään eri tavalla kuin kotona Tyrväällä, ja välillä kaikuvat kaupalliset tiedoitteet katkaisevat geneerisen taustamusiikin jyskytyksen. Kaipaan suorastaan markkinoiden tunnelmaa, ja Ritasen kiireetöntä swingiä. Heidän vuorovaikutuksensa yleisön kanssa ei sisltänyt tippaakaan maailmantähtien diivailua, ja oikuttelua. Yleisön kanssa ehdittiin seurustella kappaleiden välissä ja niiden aikanakin. Ilahdunkin kun kuulen jälkikäteen poikien jatkaneen musisointiaan vielä pitkälle iltapäivän puolelle. Duona tosin, sillä Abrose Piercenkin suosikki-instrumenttia, eli klarinettia soittava, välillä saksofoniinkin tarttuva Leo Lassy on joutunut poistumaan, Lieköhän miehellä ollut toinen keikka illalla?

Orkesterilta riitti aikaa yleisölle.

Kylmässä ja kolkkossa maailmassa Ritasen trion tapaisille esityksille on harvoin sijaa. Monet nykyartistit luottavat liikaa groovaavaan jytämusiikkinsa, viimeisimpään tekniikkaan, varivaloihin, savukoneisiin ja tanssiryhmiin. He saattavat vaatia isoa esiintymislavaa, kaikin mukavuuksin yrittäessään viihdyttää festivaaliyleisöä radiosoitossa olevilla trendikkäillä hittibiiseillään. Monta kertaa tälläiset esitykset eivät kuitenkaan pääse niin lähelle kuulijaa, kuin Ritasen esitys. Toivonkin näkeväni herrat vielä uudestaan jossain pienessä, intiimissä ja ihmisläheisemmässä paikassa esiintymässä...Kenties tänä kesänä vielä Nälkälän Autogrillillä- kuka tietää? Jään innolla odottamaan lisää näitä hyvän tuulen esityksiä, jollaisia niin harvat nykyään tarjoavat.