Ulkopaikkakuntalainen duunaa sen paremmin

Tomi Leino Trio
Walter´s Pub 15.10.2016 klo 21.
Liput 5 €

Muistan vielä vuoden viiskyt kuus, tuli rokki, siit on ikuisuus.... Noina vuosina, ja jo ennen sitäkin ihmiskunta oli jo kehittänyt itselleen sinisen rytmin, ja muuan Leo Fender oli lankun sähköistänyt. Mutta kutakuinkin siitä lähtien musiikillinen maailma ei entisensä ollut. Se pystyi tuolloin tarjoamaan ensimmäistä kertaa soittajilleen instrumentit jolla sai sanottavansa sanoa, ja jalkoihin ei jääty. Rokkibändin pyhäksi kolmiyhteydeksi ratifioitiin rummut, kitara ja basso.... Niillä mennään ja paljoa muuta ei tarvita.

Sittemmin ja sen jälkeen maailma onkin tarjonnut musiikkia kuuntelevan kansalaisen tarpeisiin hienoja trioja joissa tuota kokoonpanoformaattia on hyödynnetty: Cream, The Jimi Hendrix Experience, Stevie Ray, Rory Gallagher, Johnny Winter...  vain muutamia mainitakseni tuosta sinisen rokin skenestä. Ja jos skenaariomme horisonttia avarramme on hienoja trioja muuallakin: The Police, Rush, Hurriganes, Venom, Peer Günt & Nirvana. Kaikki he ovat meille osoittaneet triossa olevan riittävästi voimaa. Voidaan siis sanoa jopa Tyrwään Kynänkin musiikillisen suosikkikokoonpanon olevan trio... Ja sellaisiksi luen jopa Led Zeppelinin ja Queenin... Heillä nyt sattui olemaan vaan lahjakkaammasta päästä oleva pystysolisti ja toki studiossa pimpautti pianoa joku, ja varmaankin palkattua osaamista muissa instrumenteissa vieraili kipaleissa jotka siis levylle päätyivät....  Mutta pointtini on se, että livetilanteessa rummut, kitara ja basso potkaisevat munasarjoihin niin että tuntuu. Ja sitä elämystä lähdin nytkin Walter´s Pubista hakemaan.

Haben sie da muniinpotku? Notta futaako trio?

Ja vastauksena kysymykseen - Kyllä! Ensimmäisen puolen minuutin aikana olen havaitsevinani pientä rytmillistä epätarkkuutta sufflessa rumpalin ja basistin välillä. Liekö kyseessä jännitys vaiko tilan akustiset ominaisuudet, mutta muutaman millisekunnin heitto keskinäisessä timessä esityksen alkumetreillä vaivaa minua. Mutta mitä tekevät ammattilaiset? He korjaavat asian, ja jo toisessa fraasissa tai säkeistössä kompissa on imua. Ja se istuu kuin liima junttilan tuvan seinässä lopun ehtoon.

Tässä pumpussa ovat kunnossa perusasiat. Kun he ovat tunnelmaan virittäytyneet, kaikki istuu moitteettomasti paikalleen. J. Nasaretilaisen näköinen rumpali naulitsee bassorummullaan neljäsosat tiukasti lattiaan ja tarjoaa solidia groovaavaa perusbiittiiään läpi iltapuhteemme. Ei tule kiilaavia ja ympäristöä myrkyttäviä fillejä, vaan homma toimii kuin se kuuluisa junan vessa. Tätä maaperää on basistin hyvä kyntää, ja sen hän tekeekin pudottelemalla telepaasiollaan nuotit paikoileen. Ja nuo perunat putoilevatkin kyntövakoomme tasavälein, soundilla joka on oikeastaan aika hieno.   Telelankkua bassona näkee aika harvoin. Aija Puurtisella ja ZZ Topilla olen tainnut viimeksi ko. pelivälineen havaita. Siinä on oma karunkaunis klonksahdukesensa, jonka hallitessaan soittaja pystyy tuottamaan hienoa jälkeä. Ja sitä tehdään nytkin.... Soundi on minusta aivan mainio.... Pierevän tunkkainen, semisti läskiä pystybassoakin muistuttava. Ja se istuu juurevaan, mutaisaan, tummaan bluessoundiimme kuin nenä päähän.

Tähän skenaarioon on semiakustisellaan operoivan laulajakitaristin ilo ruopia. Ja hyvin hän sen tekeekin. Skaalat osataan ja soundimaailma on musiikkityyliin sopivaa. Vääriä ääniä ei ehtoon aikana juuri tule soitossa eikä laulussakaan. Mistä edes täytenä mulkerona tunnettu Tyrvään Kynä keksisi jotain negatiivista sanottavaa illasta?

No on toki jotakin, mikä minua illassa häiritsi. Aluksi en edes sitä huomannut, mutta välillä basisti vaihtoi soittimensa kitaraan, jonka soittamisen hän hallitsi hienosti. Kyseisellä ratkaisulla esitettiin joitain ränttätänttäosaston biisejä varsin mallikkaasti. Kitarat olivat varmaankin viritetyt normaalia alempaan vireeseen, jolloin niistä irtosi botnea sen verran, että basson puuttumista ei tahtonut heti huomata. Kyseisiin biiseihin olisi kyllä varmasti juohevat bassolinjatkin voinut soittaa. Aina kun bändissä on mukana rumpali, joka instrumenttiaan tymäkästi takoo, on basson pois jättäminen sovituksesta jokseenkin kyseenalaista. Legendaarisin rockin klassikkokipale "Stairway to Heaven" oli eräällä näkemälläni Zeppeliinin livetaltioinnilla jokseenkin aneeminen John Paul Jonesin ollessa enimmäkseen koskettimien varressa kipaleen ajan. Ja jos totta puhun, niin melkoisen munatonta oli aikanaan The Doorskin, johtuen juurikin oikean basson puutteesta livetilanteessa.

Aneemisuus ja munattomuus eivät ole kuitenkaan Tomi Leinon trioa kuvaavia adjektiiveja. Vaikka kokoonpanon sovitukselliset ratkaisut basson suhteen minua oudoksuttavatkin, ilta vietiin silti läpi hyvällä sykkeellä. Illan intensiteetti, jännite, pysyi yllä koko keikan ajan ja yleisö tempaistiin mukaan tavalla jota taitavalta bändiltä sopii odottaakin. Ja jokainen soittaja sai vuorollaan soolonsakin. Välillä kuultiin todella maukasta slidekitaraa ja herkullisen rapeaa huuliharpun soittoa. Kappalevalinnat pysyivät hienosti genressään, ja välillä kuultiin jopa hieman ehkä lattarivaikutteistakin sovitusnäkemystä, jossa rumpali kuitenkin säilytti hienosti bluesrockmaiseen tyyliin sopivan suoruuden. Harvoin olen nähnyt ja kuullut percussioiden käyttöä bändissä siten että ne toimisivat, mutta tällä kertaa lauteilla oli sen verran etevä kukko rummuissa, että hän ei saanut myrkytettyä maracassin säksätyksellä iltaa, vaan kaikki tekemisensä sopivat kyseisiin kappaleisiin.

Illan laulusuorituksetkin olivat kautta linjan varsin mallikkaita, ja molemmilta keppikeijoilta tuntui laulukin onnistuvan. Monissa kokoonpanoissa haasteelliseksi osoittautuvat laulustemmat saatiin aika mallikkaasti illan aikana kohdilleen. Jos jotain negatiivista haluaa suorituksesta hakea, niin minusta laulajalla oli vähän "persoonaton" ääni. Se oli makuuni ehkä hiukkasen liian clean. Minä ehkä haluaisin bluesini tarjoiltavan vähän enemmän savustettuna ja viskisempänä rouheena, mutta menihän se toki noinkin. Mutta ehkä semmoinen pieni roso tuossa laulusoundissa voisi olla se tekijä, joka nostaisi bändin SM-tasolta kansainvälisempäänkin tietoisuuteen, ja isoimmille estradeille.

Kappalevalinnat olivat seteissä mielestäni onnistuneita, ja oli todella piristävää iänikuisten I will stay ja Roadrunner -tulkintojen sijaan kuulla rehellistä perusbluesia, ja kappaleita joita en ole kuullut pitkään aikaan, tai ollenkaan.

Pitkin iltaa olivat triollamme myöskin kappaleiden temmot kohdillaan, ja time ei soutanut missään vaiheessa. Ja myös dynamiikka tuntui olevan esityksessä volyymin ohella kohdillaan. Tummasointisista savuisista symbaaleista tykkäsin myöskin ja rumpusoundit olivat muutenkin musiikkityyliin sopivat. Nykyaikana kuulee niin usein pintaan miksattua kompressoitua bassorumpusoundia ja dempattuja tomeja. Tällä keikalla rummut tulivat kuulluiksi hyvin pitkälle akustisena...ja ne soivat hienosti kuin olisivat olleet nahkakalvoiset be-popin ja big bandien kultaisilta ajoilta.

Waltsuun lähtenyt porukka kuulikin lauantaina varmasti yhden korkeatasoisimmista esityksistään pitkään aikaan. Suomen bluesskenessä Tomi Leinon trio edustaa parhaimmistoa, ja sen varmaan tiesi tällä kertaa osa yleisöstäkin. Kantisten lisäksi baarissa oli tällä kertaa jonkun verran siellä harvemmin nähtyjä ihmisiä. Joten uskon, että trioa oli lähdetty ihan vasiten katsomaaan ja kuulemaan. 5 euron sisäänpääsymaksulla sai kerrankin rahoilleen vastinetta. Minä olisin voinut maksaa tämän tasoisesta esityksestä ihan hyvin vaikka kympinkin. Toivottavasti muutkin ovat tätä mieltä, niin ehkä joskus voimme nähdä vielä keikalla vaikka Tomi Leinon kvartetinkin, jossa kokopäivätoiminen basisti on vakiovarusteena.

Tälläisiä esityksiä toivoisin olevan paikallispubeissa useamminkin, ehkäpä jopa arki-iltaisin. Jos pubinpitäjä sattuu kuulolla olemaan, niin järkkääpäs tälläinen tilaisuus joskus vaikka keskiviikkoon, klo 18-22 väliselle ajalle, niin minä olen ainakin tulossa ja maksan mielelläni pääsymaksun, ja juon vähintään 3 tuoppia.

Taidetta kolmellatoista tonnilla

Raimo Mattsson: "Lähelle ja Läpi"
Lahjatalo & Galleria Ansa Puntalo, Puistokatu 4-6 20.9.-14.10.2016
Vapaa pääsy liikkeen aukioloaikoina.

Yläkerran myytävä miniflyygeli esitti kainoja toiveitaan vainoharhaisille vesisauhuttelijoille tai tikapuita ylä/alakertaan etsiville.

Viitisentoista vuotta sitten Onkiniemenkadulta Puistokadulle muuttanut businesnainen Ansa Puntalo keskittyy myymään maantasaisessa yläkerrassaan laadukasta, mutta jokseenkin korkealle hinnoiteltua tavaraansa. Jos köyhyys ei perhettänne piinaava riesa ole, niin miksi ette ostaisi kippojanne, purnukoitanne, päivällisserviisejänne, pyyhkeitänne ja kylpytakkejanne tiimarien & halpahallien sijaan täältä? Sillä eihän mikään kosketa ihmisen ihoa ja täten myös sielua yhtä syvältä kuin Jokipiin Pellava. - Paitsi ehkä tietenkin taide.

Taidetta itseäänhän on tarjolla myös Lahjatalon alakerrassa, jota Ansamme markkinoi nettisivuillaan lyhyen ytimekkäästi valoisaksi ja avaraksi taidegalleriaksi, jossa näyttelyt vaihtuvat kuukausittain.   Syys-lokakuun stintille on työnsä näytille tuonut taiteilija Raimo Mattsson Suomen Turusta.

Kuka on Raimo Mattsson? Siitä ei ole Tyrwään Kynällä hajuakaan. Ei ole pahemmin tullut mieheen törmättyä missään medioissa. Vilkaisu Ansan sivuille paljastaa näyttelynsä olevan gallerian historiassa jo ainakin kolmas, joten Raimomme on selvästikin aika ahkera Tyrwään kävijä. Hänen tuotannostaan on lähdettävä ottamaan selvää.

Astelen siis lahjatalon alakertaan.

Space - the final frontier

Liekö gallerian mainoslauseen takana kiinteistövälittäjä, mutta valoisaa avaruutta en oikein ollut alakerrassa aistivinani. 180:n asteen mutkan tekevät portaat matkalla alakertaan johdattavat minut LVI-putkien, pienten varastohuoneiden ja pullollaan alennustuotteita olevien varastohyllyjen ohi itse näyttelytilaan, joka on ehkä 4-5m leveä ja 7-8m pitkä. Eli nykymittapuulla vain hyvällisen olohuoneen tai tilavahkon kaupunkikaksion kokoinen (kiinteistövälittäjästä tietysti riippuen). Edes kaikki Mattssonin tilaan roudaamat 37 maalausta eivat mahdu seinille. Ja koska ko. tilaan eivät saa luonnonvaloa edes liuta juuttisäkein varustautuneita hölmöläisiä, on tilan valoisuus luotu täysin keinovaloin. Valoisuudella voidaan tietysti tarkoittaa sitäkin, että kaikki pinnat ovat valkoiseksi maalatut. Itse taidan olla sen verran rajoittunut, että minulle valoisuutta tarkoittavat isot ikkunat. Mutta onko tauluja sitten tarkoitettu spottivaloissa katseltaviksi, en osa sanoa. Taiteestahan en mitään entuudestaan ymmärräkään.

Musiikin arvioiminen taidemuotona verrattuna maalauksiin on helppoa, yhtä helppoa kuin musiikin soittaminen. Kunhan ottaa vain oikean sävelen oikeaan aikaan, niin loppu käykin jo kuin itsestään. Näin on kutakuinkin muistaakseni todennut muuan J.S. Bach. Kun muusikko tai orkesteri ovat sävellajissa ja tempossa pielessä, tuloksena ei voi olla laadukasta esitystä. Edes improvisaatiossa, vaikka tehtäisiin mitä tahansa jazzin tyylilajia, ei ole varaa töpeksintään. Jos et ole oikeassa skaalassa ja sävellajissa, ja rytmisi, timesi, fraseerauksesi on paskaa, on esityskin paskaa. Jos perusasiat eivät ole kunnossa, niin homma ei toimi. Se on hyvin yksinkertaista.

Karoteenia tanorektikoiden tarpeisiin, vaiko kolme partasutia? Taiteen tulkinta lienee vapaata.

Maalaustaidetta ei voi kuitenkaan lähteä arvioimaan samoista lähtökohdista. Olisi helppo tehdä matemaattisen tarkkoja anatomisia arvioita mittasuhteista ja todeta hevosten turpain ja norsujen kärsäin mitoituksen olevan taiteiljialla pielessä. Liika objektiivinen arviointi ei sovi sellaisenaan mielestäni maalaustaiteen arviointiin, vaan on Tyrvään kynänkin tällä kertaa tehtävä arvionsa hyvinkin tunnepohjalta, niikuin ne maalannut henkilökin on varmasti ne tarkoittanut. Saatesanojen mukaan, hänen työnsä pohjautuvat vahvasti hänen uniinsa.

Sen vähän mitä tämän geezerin nimeltä Raimo maalaustekniikasta tiedän, käyttänee hän pitkälti palettiveistä ja akryylivärejä töissään. Viivansa vivahteita ja muuta teknistä osaamista en osaa arvioda ollenkaan, joten annetaan maalaustensa viedä ja niiden tuomien tunteiden julki tulla.

Bridge over troubled water?

Enkelit lentää sun uniin

Te ole siin juur niingo Golgatal - No seiskä siin ny vähä aikka!

Taiteilijan värimaailma vaikuttaa ensikatsomalla aika synkälle, ilottomalle, ahdistavallekin. Hänellä tuntuu olevan vahva mieltymys harmaan värin käyttöön. Teokset toisensa jälkeen toistavat samaa harmaiden eri sävyjen teemaa,  johon joskus hyvinkin vahva musta viiva piirtää erilaisia asioita. Mustasta syntyvät hahmojen & esineiden ääriviivat ja enkelien siivet.... melkoisen synkkää. Mielessäni heräävät kysymykset. Millainen mies näkee tuollaisia enkeleitä unissaan ja mikä ajaa hänet maalaamaan niitä kankaalle?  
Herätkää-lehdestä ja muista kristillisistä julkaisuista tuttuja kerubeja, serafeja ja puttoja taivaallisissa kokkamoissaan nämät enkelit eivät todellakaan ole. Jos joku on pitänyt Van Halenin levynkannesta tuttua savuketta röyhyttelevää pulskaa virnuilevaa enkelipoikaa paheellisen rienaavana, niin nämä kuvat ovat siihen iloitteluun verrattuna kuin maisemia helvetistä. Joihinkin tauluihin roiskaistut punaiset sävyt tuovat mieleeni veren, teloitukset, kaikki vanhasta testamentista tutut poikalapsien pelastamisniksit, ja sen sellaiset asiat. Materiaali on kuin Black Sabbathin tai Slayerin levynkansitaiteeksi sopivaa. Yksikin työ tuo mieleeni seipään nokkaan isketyt päät.


Jos taiteilija maalaa unistaan, tunteekohan hän kenties ahdistusta maailmamme tilanteesta. Terrorismi, Isis, mestaukset, kouluampumiset... Olin ainakin itse aistivinani kaikkia näitä asioita näistä kuoleman enkelitauluistaan. Ja alati vaaniva, ydintuhon ja talven uhka tuntui suorastaan säteilevän yhdestä taulusta radioaktiivisena punana ylleni, saaden geigermittarini huutamaan bat mitsvaa... (vai hoosiannaako se nyt olikaan?)

Kalanpää minun, minun pää pirun, minä pirun, kala minun.
Kalapuikkoja vaikka Vietnamin vientiin: Sei-päät.

Eräässä mustahkossa maalauksessa olin näkevinäni sillan, vai oliko se aita? Kuvaako tuo kenties yhdistymistä, vaiko jonkinlaista vastakkainasettelua, toisten sulkemista tai jättäytymistä ulkopuolelle niin synkässä ja mustavalkoisessa maailmassamme. Sama teema toistui mielestäni jossain hieman pirteämmässäkin teoksessa.

Toisissa teoksissa olikin sitten jo värejä. Harmaan ja mustan sävyt saivat seurakseen vahvan punaisen lisäksi usein myös keltaisen ja sinisen sävyjä. Nuo teokset kuvasivat kuitenkin aiheita, jotka eivät jääneet niin hyvin mieleeni kuin enkelit. Oli puita ja hevosia,  ja minullekin niin läheinen musiikkiaihe toistui useissa töissään. Paluumatkalla huomasin rappukäytävässä parikin sinisävyistä työtä,  kenties aiemmista näyttelyistä jääneitä, jossa oli juurikin tuota musisointiteemaa. Kitaristia esittävässä taulussa olin havaitsevinani jopa jonkinlaista yhtäläisyyttä kuuluisaan Picasson vanhaan kitaraa soittavaan mieheen. Maalauksen tyyli ja tekniikka olivat toki tyystin erilaisia, mutta minullekin maalaustaiteen maallikolle työ oli kyllin vahva luomaan jonkinlaisen linkin. Tästä voisi päätellä taiteilijan onnistuneen luomaan jotain merkittävää ja ajatuksiakin herättävää.

Republicans is fine,
If you're a multi-millionaire
Democrats is fair,
If all you own is what you wear

Joihinkin tauluihin en sen sjiaan saanut minkäänlaista tartuntapintaa, esimerkiksi möhköfanttiin josta en edes muista enää oliko se harmaa vaiko sininen? Lienenkö hiukkasen kireänä tulevista amerikan yhdysvaltojen presidentinvaaleista ja aiheesta vatvomisesta joka ikisessa mediassa päivittäin. Kyrpiihän se Tyrwään Kynääkin, jos ei rebublikaaneilta rauhaan pääse edes painumalla kolmatta metriä maan alle taidetta katsomaan.

Saako tällä fyrkkaa? - Entäpä pesää, taikka meisseliä?

Entäpä mikä on sitten tälläisen taiteen arvo? Siihen on helppo vastata. 13250€ brutto. Mistäkö vedin moisen kolmentoista tonnin hintalapun tälle näyttelylle? Laskin yhteen taiteiljian itsensä asettamat myyntihinnat tauluilleen yhteen. Tästä voimme vetää sellaisen johtopäätöksen, että pitämällä vuodessa kolme tälläistä näyttelyä, ja myymällä niistä kaikki taulunsa,  joita pitää maalata siis yksi n. kolmessa päivässä, pääsee taiteilijamme n. 40 tonnin vuosituloihin. Tästä kun otetaan puolet pois kuluja, veroja, lakisääteisiä ja galleristin provikat, voidaan ajatella taiteilijan tienaavan laitosapulaisen vuosiansioitten verran.... Sillähän sitä kivasti pääsee jo pieneen omistusasuntoon kiinni.  Joten ei kun joka Markku ja Ritva vaan pensseliin tai palettiin kiinni ja maalaamaan!

Jos ei kuitenkaan kykene kuin arvioimaan, niin suosittelen tsekkaamaan Mattssonin työt, vielä kun ehtii, ja tutkiskelemaan sisintään, mitä ajatuksia ne kenties herättävät. Kokemus ei maksa mitään, eikä vie keneltäkään kuin hetken aikaa, jota takaisin ei saa.

Ja jos haluaa hankkia itselleen tauluja, sielläpä ne näyttivät myymättöminä yhä riippuvan. Entä ostaisinko Mattsonin töitä itse?  - Totta munassa!  Kotiini en niitä laittaisi, mutta jos minulla olisi vaikkapa ravintola, saattaisin hyvinkin sellaisen seinälle hommata hyvinkin näyttelyn päätyön, josta minulle mustavalkoisuudessaan tuli mieleen Robert de Niron  nyrkkeilyaiheinen klassikko: "Kuin Raivo Härkä". Tai "Virtuoosi" -nimellä kulkeneeen pienemmän työn viulua soittavasta naisesta, jonka mekon punaisuus toi mieleen Spielbergin unohtumattoman ja palkitun klassikon "Schindlerin listan".

Hei, hei, kuka leipoo mua?

Heirock 9.9.2016 klo 18-22 Vapaa Pääsy

Perjantaina 9.9.2016 Heinon Leipomolla klo 18 - 22 järjestettävä Heirock, lupailee mainoksessaan mukavaa iltaa arpajaisineen, ilmaisruokineen, kahveineen, leipomotuotteineen, B-oikeuksineen ja esiintyjineen. Moista tapahtumaahan on Tyrvään Kynänkin lähdettävä arvioimaan.

Ensivaikutelman voinee tehdä vain kerran,

Saavun paikalle tapahtumaan takaviistosta aavistuksen klo 18:00 jälkeen, ja korvani pääsevät todistamaan melkoisen kovaäänistä soundcheckiä, joka kuulostaa hiukkasen yläasteikäisistä koostuvan autotallibändin möykkäämiseltä. Saadessani visuaalisen kontaktin bändiin, huomaan sen kuitenkin koostuvan keski-ikäistyneistä, nahkatakkeihin ja farkkuihin sinnikkäästi sulloutuvista, hyvinkin harrikkamiesten oloisista miehistä. On aurinkolasia, tatuointia, liekkiresoripaitaa, niittivyötä, bootsia, rokkitennaria ja pitkää tukkaakin... Jos tyttäreni toisi tuollaisen näköisiä vävyehdokkaita näytille, olisi puhuttelun ja perhepalaverin paikka. Rock-bändiin vaadittava habitus... se vaaran tuntu on ainakin otettu haltuun. Yleisöäkin on paikalla heti tapahtuman alusta lähtien silmämääräisesti alkaen pitkälle toista sataa... ehkä hyvinkin parinsadan päällekin. Liityn muiden jatkoksi esiintymislavana toimivan konttirekan editse kulkevaan ruokajonoon saadakseni osani ilmaiseksi tarjottavasta irkkupaellasta.

Paellaa vaiko Spydäriä?

Paella on käsittääkseni alunperin espanjalainen ja maistuvakin ruoka, jonka keskeisin aine on aina riisi. Riisiä paistetaan liekin päällä olevassa paellapannussa rasvassa, ja siihen lisätään vähitellen vettä, sekä vihanneksia. Usein paellaan laitetaan myöskin paloiteltua kanaa, ja monesti siitä tehdään merenelävistäkin koostuvaa vaihtoehtoa. Klassinen paella lienee kuitenkin samantyyppinen ruoka kuin saapasmaan pizzakin, eli sen tomatoidun juustokuorrutteisen taikinalätyn täytteeksi laitetaan vähän mitä sattuu olemaan, ja yleensä se sangen maistuvan lopputuloksen se tuottaakin. Eli mukailtua arkiruokaa, joka tekee arjesta pyhän tuntuisen. Mutta perusaineet ovat aina samat.

Paella taipuu toki kotimaisen kotoisasti vaikka muurikkapannussa tehtäväksi, ja usein olen sitä toistametrisistä pannuista kesäfestivaaliolosuihteissa ostanutkin, pyttipannun ohella. Tällä kertaa paella-nimi oli kuitenkin hieman harhaanjohtava, sillä riisiä siinä ei ollut ollenkaan. Oikeampi termi tälle olisi mielestäni ollut irkkuspyttis, vaikka aika kaukana se pyttipannusta, siinä muodossa missä omani nauttia haluan olikin.

Hyvä pyttipannu on perunan, sipulin ja makkaran voissa paistettu, kuin taivaassa tehty liitto, joka oikein suolistettuna avoimesti hyökkää sydämen ja verisuonien kimppuun. Tuota kardiovaskulariteettista hidasta itsemurhaa usein vahvistetaan vielä kananmunalla. Pyttipannun koostumus, suutuntuma....  kaikki ne ovat oleellisen tärkeitä asioita. Ja niistä on monia koulukuntia. Perunan, sipulin ja makkaran keskinäinen ratio on tärkeää, samoin ainesten pilkkominen. Itse olen pyttipannun suhteen kahden vaiheilla aineskoon suhteen. Ainekset saavat olla mielestäni kutakuinkin 7 - 10 mm kokoisiksi kuutioituja. Tai sitten makkarat paistetaan erikseen halkaistuna, sipulit renkaiksi siivutettuna, ja eiliset keitinperunat pilkotaan veitsellä peukalo-otteella suoraan runsasta voita tirisevään pannuun n. 5 mm vahvoina siivuina. Ja päälle annostellaan suolaa vapautunein ranneliikkein. Yhdestä asiasta olen kuitenkin vakuuttunut, pyttipannuni perunoiden on oltava tirisevän kuumia, hieman jopa mustuneita... ei kuitenkaan palaneita. Tuon hiuksenhienon paistorajan oikean rajapinnan saavuttaminen, saattaa viedä kesäkeittiössä yhden amatöörikokin kokonaisen eliniän.

Nyt oikeaa koostumusta ja paistoastetta ei oltu kuitenkaan saavutettu. Ainekset olivat n. 2 cm kuutioina, ja ne olivat vain lämmitetyn makuisia. Kypsää ja lämmintä...  mutta siitä puuttui se rasvan tirinä ja suolaisuus. Se potku, se groove. Aluksi luulin perunoiden olevan hieman raakoja, mutta hetkeä myöhemmin tajusinkin ne bataateiksi. Yhdessä porkkanan kanssa paistettuna ne saivat suutuntuman maistumaan makealta... enemmän joltain juureslaatikolta kuin pannulla paistetulta. Laskeakseen ne olisivat vaatineet mielestäni pöytään herra Heinzin innovaatiota: punaista maunlisääjää, lapsenulosteen väristä Auralaista, sekä suolasirottimen.

Annoksen ohessa tarjoillaan kauhallinen pitkäsyistä, kypsäksi haudutettua pulled-pork tyyppistä possua kastikkeessa, joka on maustettu jokaisen makuun riittävän neutraaliksi. Itse olisin kaivannut soosiin vähän potkua, tai pöytään erillisen tabascoputelin, jolla makua olisi voinut säädellä. Mutta kypsäksi haudutettua possua on vaikeaa kenenkään kokin pilata. Ja tälläkin kertaa possu ei annoksessa pettänyt.

Sivussa tarjottu majonesoitu kaalisalaatti, joka nykyjään Suomessakin coleslaw -nimellä tunnetaan, maistui hiukkasen jääkaapissa seisseeltä ja imelänäitelältä. Perushuttua Lidlistä 1,5€:n rasiassa siis, oli sitten itse tehtyä tai ei. Rinnalla sai myös perusvihreeää salaattia tomaatein ja kurkuin.

Suomalaiseen perusnöyryyteen kuuluu aina ruuasta ja sen riittävyydestä jumalan kiittäminen etukäteen, ja kokin jälkikäteen, huolimatta siitä millaista ruokaa tarjolla oli. Ilmaisesta ruuasta en tässä halua valittaakaan, mutta en minä kyseisestä setistä olisi jossain lounasbuffetissa missään tapauksessa viittä euroa enempää maksanutkaan. Mistään tajuntaa laajentavasta Hashisksesta tässä ruuassa ei ollut todellakaan kysymys. Maun puolesta mentiin sairaalaruoan paremmalle puolen, ehkä keskimaukkaan kouluruoan tasolle.

Jälkiruoaksi sisältä olisi saanut vielä varmastikin perushyvät kahvit, ja varsin maukkaalta näyttävän gluteenittoman bailey´s leivoksen. Ne jätin kuitenkin kokeilematta, koska päätin siirtyä baarin puolelle. Leivoksia tarjoili kuitenkin mainitsemisen arvoinen uusi yrittäjä: Jennin Herkku, joka on aikeissa tuoda paikallismarkkinoille gluteenittomuuteen erikoistuneita leipomotuotteitaan. Trendkäskin gluteenittomuus, on monille oikeastikin nykypäivänä tarpeellinen vaihtoehto, joita ei eräskään torin laidalla sijaitseva konditoriakuppila tarjoa. Aion varmastikkin käydä tutustumassa Jennin tarjoamiin herkkuihin myöhemmin.

Tapahtuman mainoksessa kerrottiin hauskasti kaiken olevan muuten tapahtumassa ilmaista... vain baarin puolella tarvitsisit hieman euroja. - Lähdin siis selvittämään Seurahuoneen tuottaman kansalaisen B-oikeuspalvelun tarjontaa. Tarjonta oli niukkaa, mutta kyseiseen tapahtumaan varmastikin riittävää. Tarjolla oli tölkitettyä kolmanneslitraista nallemehua 5€:n hintaan, muovituoppiin kaadettuna. Ja panemalla tykö vielä kakkosen, saattoi muovituopistaan lipittää vielä irkkuteemaan sopivaa puolilitraista kinesiä tai kilkeniä. Tokaisin kyypparille tyrvääläisittäin: Kines.

Olen Suomessa olessani pari kertaa saanut hanasta lasituoppiin hyvän Guinessin. Ja kuten arvata saattaa, tälläkin kertaa tölkistä muovituoppiin lirutettu litkumme oli vaahtokukastaan asti sheissea. Kilkennyt, Crowmoret, Baileysit ja muut miedommat tarjolla olleet juomat jätin väliin, ja siirryin suosiolla suomalaiseen, turnauskestävyydestään uskomattomaan ja tilanteessa kuin tilanteessa lämpötilastaan huolimatta toimivaan nallemehuun.

Illan ohjelmallinen tarjonta:

Ruokajonossa ollessani tuntui hieman siltä kun jonottaisin kouluruokaa, tai olisin jossain Hurstilaisessa työttömien ja vähäväkisten jouluruokajonossa. Tuota tunnelmaa alkoi kuitenkin rikkomaan illan avaus-j a pääesiintyjä: Rockin´Ganes. Tuo enimmäkseen Nokian suunnasta saapunut kokoonpanomme siirtyi lennosta tehdystä soundchekistään puolivarkain itse varsinaiseen keikkaan. Joka alkoikin tietysti Hurriganesilla, joiden ohjelmistoon ilta pitkälle rakentuikin. Välillä kuultiin muutakin kokoonpanon tyyliin sopivaa materiaalia, kuten esim. Freetä ja ZZ-Toppia. Yleisesti ottaen pumppumme oli osannut valita niukkaan orkestraatioonsa sopivan materiaalin melko hyvin. Liialliseen genrerajojen rikkomiseen ja instrumenteille sopimattomiin biiseihin ei sorruttu.

Ensimmäisten biisien aikana soittimien balanssia säädettiin pikku hiljaa paremmaksi ja volyymia tilanteeseen sopivammaksi. Parempiakin äänentoistoja olen kuullut, mutta kyllä kaikesta loppuviimeksi selvää sai. Alusta asti minua häiritsi kuitenkin hiukkasen yli-innokkaan oloisen rumpalin time yhdistettynä coolimman plektralla enimmäkseen klonksuttelevan basistimme timeen. Ne eivät tuntuneet olevan illan aikana juurikaan synkassa. Rumpali pieksi settiään rokkibändille ominaiseen etukenoiseen innokkaaseen tyyliinsä, luottaen enemmän voimaan kuin tekniikkaan. Ja tässä mukana basistimme sahaili menemään. Oikeissa äänissä ja sävellajeissa pysyttiin, mutta pieni epätarkkuus soitossa yleisesti kautta linjan häiritsi minua pitkin iltaa. Tärkeät biisin alut, breikit, fillit ja loput oli kuitenkin harjoiteltu yhdessä. Ja perusrutiinin oloinen ammattimaisempi ote välittyi bändin otteissa. Köyhän miehen versio Yngwie Malmstenista kirveen varressakin hoiti tonttinsa läpi kunnialla, mutta coverbändejä yleisesti vaivaava ässäkitaristin puute vaivasi Rockin´ Ganesiakin. Lavapreesens ja rockbändin tuntu oli kuitenkin herroilla hyvällä tasolla. Kärkimiehen roolia hoitanut sankaritenorimme oli rokkikliseensä opetellut varsin mallikkaasti. Hänenlaisiaan kovaa ja korkealta vetäviä laulajia tuottavat jokavuotiset formaattiviihdeohjelmamme semifinaalitasolle saakka pudotettavaksi tämän tästä.  Mutta hänen lavapreesensinsä, yleisön ottaminen, nuottivihkoon tuijottamattomuus nostivat esityksen tasoa huomattavasti. Perustyrvääläisen paikallaan tönöttävän yleisön ottaminen on vaikea haaste, mutta solistillamme oli siihen kyllä ainakin yritystä.   Ensimmäisessä setissä jorasivat kuitenkin mukana enimmäkseen vain ne kellä löytyivät punaisimmat naamat, piukeimmat vaatteet ja korkeimmat korot.

Illan väliajan ohjelma oli sen sijaan melkoista pilipali- ja tivolitouhua. Missä keikka - siellä Ritanen, tuntuu olevan paikkakunnan kirjoittamaton laki. Irkkuteemaisessa illassamme lavalle marssitettiin jälleen Ritasen Pop-up trio, tällä kertaa alkuperältään oikean irlantilaisen hoitaessa laulajakitaristin tontin. Illan toisena kappaleena kuultiinkin yllättävä veto: Whiskey in a Jar....   hohhoijjaa! Sovitus oli jokseenkin huono. Toinen kitaristi tyytyi vain komppaamaan biisiä, ottamatta lainkaan haltuun kappaleen melodiaa. Ja kontrabasso ja taustalaulukaan ei kuulunut minnekään... vasta kolmannen biisin aikana taidettiin saada basso mikitettyä, ja taustalauluunkin mikki. Käytännössä tilanne ei siitä juurikaan parantunut. Kaikki hirveydet alkoivat vain kuulumaan selvemmin. Tuntui aivan käsittämättömältä, että miten joku kehtaa marssittaa lavalle esityksen, jota ei ole harjoiteltu etukäteen juuri laisinkaan? Moinen säestyksellinen lauluilta on omiaan jossain rippileirin nuotion ääressä, mutta yleisön eteen eivät moista roskaa passita kuin täysin itsekritiikittömät ihmiset. Edes ilmaistilaisuudesta tälläistä ei oikein kuunnella viitsi. Epävireisyys, sävellajittomuus, tempottomuus... Kaikki ne asiat kuuluivat tähän pakettiin. Toisena kitaristina olleen suoritus ei kuulunut illan aikana ollenkaan, ja bassokin tuntui vaan enemmän esitystä häiritsevän. Herää vaan kysymys että miksei väliajan esitystä olisi voinut hoitaa trubaduurikitaristimme vaikka vain soolonakin. Ja jos orkestraatiota olisi halunnut lisätä, olisi lauteille voinut marssittaa vaikkapa hanuristin tai tinapillin.     No...  esitys parani kuitenkin loppua kohdin, kun ei sillä ollut varaa juuri huonontuakaan.

Illan toisen settinsä soittanut Rockin´Ganes suoriutui jälkimmäisestä puoliskostaan samanlaisella hyvällä perusrutiinilla kuin mitä ensimmäisestäkin. Mitään maailmanluokkaa ei nähty, mutta piirinmestaruustason touhuiksi kuultiin jälleen perusasiallista suoritusta. Highway to Hellkin kuultiin.... jälleen. Pitääkin taasen kerran kysyä kollektiivisesti kaikilta coverbandeiltä, että ei sitten mitään muuta tullut mieleen?

Hienoa on kuitenkin, että tälläisiä tilaisuuksia järjestetään, ilmaiseksi, ja niihin lähtee kerrankin näinkin suuri yleisöjoukko mukaan. Tietysti tapahtuman ajankohta, paikka ja vallitseva säätila näyttelee niissä aina suurinta roolia menestyksen kannalta. Vaikkakin ilmainen ruoka ja kahvikuppikin houkuttaa kyllä aina perustyrvääläisen liikkeelle, vaikka kyseessä mikä tahansa sirkus, vakuutusyhtiön konttorin avajaiset tai vaalitapahtuma olisikin.

Tapahtuma järjestettiin kerrankin ns. ihmisten aikaan. Minulle oli hyvinkin mieleistä käydä tapahtumassa joka loppuu kymmenen aikoihin. Siihen aikaan lienee normaalisen ihmisen jo hyvä mennä nukkumaan. Ilta piti muuten mainoksen mukaisesti kutinsa, mutta baarissa ei ihan pikkurahalla selvinnyt, ainakaan jos väliajan trion esitystä kuunteli.

Eläimellistä menoa Tyrväällä Osa II

Kissainvaasio. Vexve-areena 3-4.9.2016 Liput 5€/Perhelippu 13€

Entäpä huvittaako sinua nähdä ns. aitoa tavaraa? Suuntaa silloin kohti Vexve-Areenaa, jossa karvaa ja persereikää pääsee näkemään hännän alta ja ympäriltä... Oikein olan takaakin. Enemmän kuin yhdelläkään kertaa Punatuubia avatessa. Mistä ihmeestä tässä silloin on kysymys? Kaupunkiin on tällöin rantautunut tietenkin: kissainvaasio


Olen aina ihmetellyt, mikä saa ihmisen viemään lemmikkieläintään näyttelyyn? Stressaantunut elukka pannaan aamuvarhaisella pieneen koppaan, ja tungetaan ahtaaseen kuumaan autoon yhdessä vähintäänkin itsensä yhtä raivopäiseksi stressanneen omistajansa kanssa., ja lähdetään posottamaan - vaikka toiselle puolelle Suomea. Reissulle jolla kellään ei mukavaa ole, josta tassuun eli käpälään ei useinkaan mitään jää. No onhan meillä samantyyppistä harrastustoimitaa muutenkin olemassa, sitä kutsutaan amatööritason tanssiorkesterissa soittamiseksi. Tämäntyyppisestä harrastuksesta mitään entuudestaan tietämättömänä päätin kuitenkin ottaa siitä selvää. Onko ennakkoluuloilleni perusteita? Mitä kissaihmisten sielunmaisemassa oikein liikkuu?  Eipä muuta kun auton rattiin ja parkkipaikkaa etisimään. Ja jo noin varttitunnin kuluttua astuinkin henkeä pidätellen sisään lentopallopyhättönäkin tunnettuun hornankattilaan, Vexve-Areenaan, joka oli muuntautunut tuosta William Morganin ja Heimer Virkkusen kaaripallististen opetuslasten jälkeläisten temppelistä yhdeksi suureksi ammoniakkisen kissinpissin tuoksuiseksi hiekkalaatikoksi.

Parkinta-asiainministeriöstä päivää

Jos asioita tarkastellaan taas hiekkalaatikon ulkopuolelta niin, niin kauan kuin ma muistan, ovat Vexve-Areenan liikennejärjestelyt olleet kammottavat. Aina kun pyhää lentopalloa on pelattu, ovat kadunvarret täyttyneet molemmin puolin, aina Sastamalakodilta ammattikoululle saakka, välillä riistäen oikeudet jalankulkijoilta ja kevyeltä liikenteeltä tukkimalla heidän kulkunsa täysin. Ja välillä tuntuu, että kyseisen alueen asukkaillakin on vaikeuksia ollut päästä suorastaan jopa omiin pihoihinsa. Onko tälläisestä pysäköintiholtittomuudesta jaettu koskaan yhtäkään sakkoa?  No eipä ole. Ihmettelen vaan, että miksi alun alkaen ei kaupunki lunastanut ympäröiviä joutomaita itselleen ja rakentanut niille kunnollista parkkipaikkaa tai vaikkapa parkkihallia? Kaikkien näiden menestyksekkäiden lentopallovuosien jälkeen, olisi moinen investointi pysäköintimaksujen muodossa maksanut jo itseään hyvän matkaa takaisin. Tai jos olisi edes pysäköinninvalvoja palkattu, hänen palkkakulunsa olisivat varmasti pysäköintivirhemaksuilla kuitatut vuosittain. Ja jos mennään toiseen aiheeseen vielä nopeasti, niin kysyä sopii, miksi ylipäänsä lentopallopyhättö/"monitoimiareena"? Kaikki kaupunkilaiset eivät niin perusta lentopallosta tai Yö-yhtyeen konserteista yritystilaisuuksissa, että eikö uimahallista olisi ollut liikunnallista iloa kumminkin niin vanhemmalle väestölle kuin lapsiperheillekin? Taitaa olla niin, että Tyrvääläiset ovat tainneet uimahallihankkeeseen ja sen konsultointiin poltettavaan rahaan olla sen verran kyrpiintyneitä, että ovat unohtaneet jo koko asian.

Minä pysäköin ainakin tähän!

No... Tähän aiheeseen en nyt niin halua sen enempää kantaa ottaa, mutta pysäköinnistä vielä sen verran, että mitä kalliimpi auto sen lähemmäs ovea sen omistaja tuntui sen pysäköitäväksi halunneen. Ja jos jonkun merkityn paikan vieressä ei ollut tilaa, oli kekseliäästi otettu käyttöön kaikenlaisia vinoparkki, manneparkki ja ns. neekeriparkkeerauksia. Luontevastihan sitä tilaa löytyy kun kiesinsä vaan jonon jatkeeksi laittaa. Kyllähän siitä vielä ohitte mahtuu jos vaan on rattimies. Ne jotka kiltisti parkkeerasivat autonsa niille sopivimmille paikoille, vaikuttivat olevan kuitenkin enimmäkseen ulkopaikkakuntalaisia - pitäisiköhän meidän kenties oppia heiltä jotain liikennekulttuurista?     Invapaikat oli sentään älytty jättää rauhaan niitä tarvitseville.

Everybody in the whole cell block...

Kimi kät skräts feva

Areenassa olikin sitten mirriä ja mourua tarjolla salin täydeltä. Lauantaina vuorossa olivat pitkäkarvaiset otukset ja sunnuntain puolella poikkeavat saivat tarkastella lyhyempiturkkisia ja domestisia maatiaismiukuja. Sali oli osastoitu mukavan väljästi häkkiriveiksi rotujen mukaan. Eri rotujen edustajia oli varmaankin kymmenittäin ja häkkien numeroiden perusteella itse yksilöitä taisi olla paikalla kolmisen sataa. Itse pääosanesittäjät vaikuttivat vähintään yhtä vaivaantuneen vittuuntuneilta osaansa kuin Ritchie Blackmore Deep Purplen loppuaikoina. Enimmäkseen kaikilla kisuilla tuntui olevan semmoinen "päästäkää mut pois täältä" -ilme. Ja muutama ilmaisi samaa asiaa melkoisella mouruamisella. Liekö osa ollut jo veteraaneja näyttelyiden suhteen? He vain nukkua möllöttivät tai katselivat ympäröivää  maailmaa, ikään kuin olisivat sanoneet: "Mua ei vittu kiinnosta pätkääkään nämät touhunne".

Aivan mahtavaa!  Kissojen ylimielistä, penseää suhtautumista ympäröivään paskantärkeään maailmaan ei voi kuin ihailla. Minulle alkoi valjeta mistä Pablo Nerudakin aikoinaan runoili. Vaikka sen voissa paistaisi, niin kissa on kissa....ja perhanan sitkeä pirulainen onkin.

Birmat, Rag Dollit, Maine Coonit, tabbykuviot.... rodusto, termistö... Kaikki alkoi pikkuhiljaa aukeamaan minulle, ja omistajat kyllä lemmikeistään avautuivat hyvinkin mielellään jos heiltä vain asiaa kysyi.Välillä tuntui, että yksikin naisihminen puhui mirristään enemmän kuin bussilastillinen vaginamonologisteja yhteensä. Osa näyttelytoimintaa ja kissaharrastusta onkin varmaan tämä sosiaalinen puoli. Oli kyseessä mikä lemmikkieläin tahansa, tai vaikka venemessut ja moottoripyörätapahtumat, lienee ihmisen laumasieluisuuden eräs perimmäinen ilmenemismuoto juurikin tälläinen. Kokoonnutaan samaan paikkaan samanhenkisten ihmisten kanssa puhumaan, vaihtamaan ajatuksia jostakin yhteisestä ja rakkaasta aiheesta. Ja viimeistään kotimatkalla päästään sitten arvostelemaan kanssaihmisiä ja heidän lemmikkejään, venehankintojaan tai vaimonsa ulkonäköä....  jos ei tullut kehdattua sanoa ihan paikan päällä ja päin naamaa. Tämähän se lienee se sosiaalisen toimintamme ydin.

Tuomaritoiminnan päälle en suoraan sanoen ymmärtänyt mitään. Kissa nostettiin pöydälle ja välillä elikkoa venytettiin ilmassa kuin olisi kurmootettu kaksrivistä sirmakkaa. Ääni vaan oli ehkä kuitenkin tässä tapauksessa siedettävämpää. Aikansa kun tuomarit olivat felixiä mälvänneet ja papereitaan ruksanneet, pääsi kissimme takaisin häkkiin odottamaan jatkotoimempiteitä. En tiedä miten arviointi suoritettiin, mutta tuntui että lähes jokainen kissa sai jonkinlaisen pokaalin tai vähintään ruusukkeen. Palkintopöytä oli todella muhkean näköinen. Olen aina luullut että Lions Clubilla, Martoissa, Rotareissa ja muissa vastaavissa organisaatioissa kun on vuosittain kokoontumisajot, jossa toisia ja itseä kehutaan, kätellään ja jaetaan kunniakirjoja & viirejä ja vedetään firman piikkiin reippaat rynttäjäiset päälle, olisi noita pystejä jaossa juurikin kaikille. Mutta he taitavat näiden lemmikkiharrastajien suhteen olla vielä pikkutekijöitä.

Hankkisinko haitarin?

Muista Hykeena!

Eteerisessä ammoniakkiatmosfäärissä kun tunninkin tottumaton pyörii, alkaa olla jo aika maistaa ilmaa. Vetäydyin siis hetkeksi ulos vetämään henkeeni tuota mainiota 21% blandista. Matkan varrelta aulasta olisi voinut ostaa virvokkeita ja kahvia sangen kohtuulliseen hintaan. Ja myytiinhän siellä toki kaikkea kissa-aiheista pikkutavaraakin, aina kissanruoasta leluihin, erilaisiin rihkamoihin, kalentereihin ja postikottteihin saakka. Ravintola Wareliuksen puolellakin olisi voinut käydä nauttimassa paakelinkin, mutta paksuhko ilma oli vienyt nälän tunteeni pois.

Etelä-eurooppalaisista bistroista tuttua hykeenaa kissakujalla.

Kissoja sanotaan aina siisteiksi eläimiksi, mutta millaisia ovat heidän omistajansa? Kun tarkastelin salin puolella touhujansa, niin voi ainakin sanoa, että joidenkin kohdalla oli kylmäketju päässyt hiukkasen katkeamaan. Näyttelypäivä on toki pitkä ja raskas, niin pitäähän sitä retkieväitä olla. Itselle lakkaavat vaan maistumsta kermaviilipohjaiset piiraat, sipsit ja pizzat, jos niitä pitää ahtaa kitaansa kusenhajussa, samalla niistä paakkuuntunutta hiekkaa pois nyppien. On se vaan merkillistä... Kahvilan puolella työntekijällä pitää olla hygieniapassi, tietääkseen että ei koske haarukkaan samoilla käsillä millä on persettään juurikin kynsinyt. Mutta salin puolella kaikki nämä hyvät, nykyiseen inhimillisyyteen hyväksi luetut tavat, oltiin unohdettu. Kai se sitten vaan on niin, että joidenkin (nais)ihmisten on pakko pitää suutaan auki koko ajan, joko sieltä taukoamatonta puhetulvaa päästäen tai sinne ruokaa tunkien.

Lemmikit ovat omistajiensa lapsia. Oheislaitteissa ei ole kitsasteltu.

Kaikki kissa(nais)ihmiset eivät kuitenkaan olleet massiivisen obeeseja almoja. Osa oli ottanut mukaansa kirjan itseään sivistääkseen aikaa tappaessaan, taikka kutimen, tuottaakseen jonkun varpaille värikkäitä, villaisia ilojaan, ja oli joukossa myös rokkaavaa bikerhenkistä hutsunlutsuakin. Kaikki Simpsoneista tutut nörttityypit, ja jopa comic book guykin, olivat kissaharrastajiemme keskuudessa edustettuna. Täytyy sanoa todellakin, että jos kissarotuja on sadoittain, niin kyllä erilaisia kissanomistajatyyppejäkin on. Kirjonsa on valtava. Ja heidän seuraamisensa on vähintäänkin yhtä mielenkiintoista. Vaikkakin kaikista, ja etenkin naisihmisistä, huokuikin sellainen vähintäänkin Anneli Auerin auran omainen epäilyttävyys toimissaan.

Number forty-seven said to number three
You're the cutest jailbird I ever did see
I sure would be delighted with your company
Come on and do the Jailhouse Rock with me

Kaikkiaan kokemus oli kuitenkin yllättävän positiivinen. Ja kaipa tähän käytetyt rahat menivät kuitenkin ihan hyvään tarkoitukseen. Vastaavassa näyttelyssä käymistä voin suositella kyllä kaikille, pienin varauksin. Jos tälläiseen tilaisuuteen menee lasten kanssa, saa varautua siihen että 13 euron pääsylippukustannukset vaihtuvat tulevien vuosien aikana tonnien rahanmenoksi. Ja etenkin jos käytte samalla viikolla katsomassa piirrettyjä eläinaiheisia elokuvia, eivät perheen pienimmät varmasti jätä teitä rauhaan ennen kuin lemmikkieläin on hankittu.

Ja jäipä sitä kieltämättä kissakuumetta itsellekin. Helkatti! Ehkä tässä käy vielä niin että Tyrwään Kynäkin liittyy suurten suomalaisten kissanomistajien joukkoon Tarja Halosen ja Klunssilan seuraksi. Ja jos niin käy, en aio itse sitä lemmikkiä näyttelyyn roudata. Ekskursio tähän ekshibiitioon ei valaissut minua vielä siitä, että mikä saa ihmiset tälläiseen hulluuteen niin tosissaan heittäytymään. Mutta kissoista on moneksi...  melkoisia epeleitä ovat. Näen ne tämän tilaisuuden jälkeen paljon muinakin kuin rukkasina ja rapumertojen täytteinä.

Eläimellistä menoa Tyrväällä Osa I

Spoilerivaroitus! Elokuvan ensiarviointini saattaa sisältää juonipaljastuksia elokuvasta.

Lemmikkien salainen elämä  BIO Sastamala (liput 8€)

Pari vuotta sitten kuolleen Peter von Baghin televisiossa esitetyt pienet johdatukset elokuvaan saivat minutkin aikanaan innostumaan tosissaan valkokankaalle heijastetuista ihmeistä. Hänen avaimenkääntönsä, hehkutuksensa illan käynnistyvälle dieselmoottorille, olivat usein sellaisia, jotka saivat ihmiset käyttäytymään samoin kuin dieselautojensakin kanssa, eli hyppäämään useinkin tuon tarpeellisen toimenpiteen ylitse. Televisiohan on viime vuosikymmeninä kokenut suuria muutoksia. Ohjelmien kuuluttajat ovat pois jääneet, kanavia on tullut kansalaisen ulottuville kymmenittäin, ja sielutonta sisältöä uusintoineen lähetetään ilmoille kellon ympärikin. Lapsetkin ovat saaneet useita omia kanaviaan, ja enää ei tarvitse liimautua puoli kuuden aikaan television ääreen, tai odottaa viikottaista puolituntista, pätkistä, jossa taisivat vuoroin niin vaaleanpunaiset pantterit, kuin siniset smurffitkin tuottaa iloa niin lapsille kuin lapsenmielisillekin.

Kiinnostus ja kipinä taikalyhtyyn, the big silver screeniin.... tuohon monimuotoiseen ihmeeseen kaikissa muodoissaan syntyi silloin, ja vuosikymmeniä sitten pääsinkin ajoittain tutustumaan Kino Tyrväähän ja Bio Vammalaan. Sittemmin tuo ihastus ja innostus laantui vuosiksi. Niin televisiossa, kadunvarsilla, kuin nettibannereissakin viime aikoina ahkeraan mainostettu Lemmikkien salainen elämä herätti kuitenkin mielenkiintoa meidänkin perheessämme, ja lähdimmekin eräänä alkuiltana tutustumaanikin paikallisen Laterna Magicaan, jossa paikat ovat hieman muuttuneet sitten viime näkymän. Mutta pidemmittä puheitta, asiaan, eli illan esitykseen:

Itse elokuva on visuaaliselta anniltaan erittäin komea, heti ensimmäisistä kuvista lähtien.  Ylisuureksi ja täydeksi tyylitelty New Yorkin siluetti avautuu, paljastaen upean kamera-ajon jälkeen päähenkilömme, pienen iloisen koiran, terrierin nimeltä Max. Max elelee pienessä kerrostaloluukussa Manhattanilla "ihmisensä", hiemahkon lesbiaanisen oloisen sinkkunaisen Katien kanssa. Häntä ympäröivät viereisten asuntojen erilaiset ystävänsä: Apaattisenobeesi kissa Chloe, mäyräkoiranpötkyle Buddy, undulaatti Sweet Pea, ihmisestään ilmastointikanavaan eksynyt marsteri Norman (marsu/hamsteri? En ole erityisen pätevä näissä lajimäärityksissä), hövelihkö mopsinkutale Mel sekä Maxiin salaa ihastunut zwergspitz Gidget. Alussa esiteltyä eläingalleriaamme yhdistävät ajatukset: Mitä ihmisemme oikein tekevät? Minne he aina päiväksi menevät?

Ihmisiään odottaessaan ystävämme löytävät aina päivän ajaksi kuitenkin jotakin kyseenalaisen yllättävää, lemmikillisen viatonta ilkikuristakin toimintaa, joka aina päivän lopussa palautuu raiteilleen: innostuneeksi ihmisensä kotiin odottamiseksi, ja tervetulleeksi toivottamiseksi ilopisuineen päivineen. Nuo rutiinit, joihin kuuluu niin heavyrockin räimeen salakuuntelua sekä selfmassaagiota monitoimikoneitse suorittaen saavat kuitenkin käänteen. Eräänä päivänä Katie on poikennut kotimatkallaan löytöeläinkodin kautta, tuoden mukanaan sekarotuisen rontin, Duken, jonka habituksesta minulle tulee ensimmäisenä mieleen edesmennyt Leo Lastumäki. Eittämättä hänkin olisi äänirooliin sopinut, mutta kohta tunnistankin Duken äänen Stan Saanilaksi. Samassa sarjassa painitaan siis, ja valieristä pronssiotteluun vääntämään ovat päässeet kaikki ääninäyttelijät.

Suomidubbauksen taso on kaikilta osa-alueiltaan hyvää työtä, joskaan se ei pääse aivan radioteatterin helmen: Knallin ja Sateenvarjon kultamitalikantaan, jossa jokaisen hahmon äänessä oli vaan sitä persoonaa enemmän pelissä. Mutta ei tätäkään suoritusta moittia voi. Hyvää rutinoitua ammattisuoritusta ammattitekijöiltä on se. Ja ovathan Tyrvään elokuvateatterinkin äänisysteemit kieltämättä aika komeat ja kateutta kotiteatteriin tottuneessa kävijässa herättävät. Kotisohvalla en tosin noin lujalla ikinä mitään katselekaan, joten desibelit olisivat saaneet olla vaikka vähäisemmätkin. Ehkä moinen äänenpaine sopii johokin aikuisempaan toimintaelokuvaan tunnelmaa tuomaan, jota salintäyttävä yleisö on katsomaan lähtenyt. Nyt ehkä 15% salista täyttäneen yleisömäärän popcorninrouskutukset eivät ainakaan minun korvaani kantautuneet. Yleisesti puheen, musiikin ja ääniefektien keskinäinen balanssi oli hyvällä tasolla.

Maxin ja Duken keskinäinen suhde ei ala kuitenkaan hyvin, ja ensimmäinen yksinäisenä ja kylmissään omassa kodissaan vietetty yö saa terrierimme synkkiin ajatuksiin. Maximme miettii miksi ihmiseni minulle tälläisen tempun tekikään, ja ryhtyy seuraavana päivänä vastatoimenpiteisiin, joiden johdosta myöhemmin voimansa yhdistävä kaksikkomme karkaa kodistaan. Karkumatkalla päädytään Pekka Ruuskan laulustakin kuuluisaan New Yorkin viemäriin, jonne krokotiilien lisäksi ovat päätyneet muutkin ihmisten heitteille jättämät lemmikkieläimet. Tuota anarkistista ihmisvihaajien joukkoa johtaa psykoottinen hylkiökani Snowball.

Tuon jengin kanssa ajaudutaan tietysti kahnauksiin, joista kaksikkomme joutuu uusiin kommelluksiin. Samaan aikaan Maxia kaipaavat ystävänsä keräävät joukkonsa, johon liittyy vielä katolla majaileva metsästyshaukka Tiberius, sekä pyörätuoliin paralysoitunut basset Pops. Sekalainen seurakuntamme remuaa ja melskaa aikansa ympäri Manhattania, päätyen lopulta Brooklynin kautta koteihinsa, jossa lopussa kaikki normalisoituu ennalleen, uusien kommelluksien odotteluun, niin kuin tämäntyylisissä elokuvissa usein tapana on.

Toivottavasti tälle elokuvalle ei kuitenkaan jatko-osaa tehdä. Sillä minusta kokonaisuus tuntui hiukan ylipitkäksi venytetyltä. Hahmot toimisivat minusta paremmin jonkinlaisessa puolituntisessa animaatiosarjassa, joka olisi toteutettu jo aiemmin mainitsemastani Knallista ja Sateenvarjosta tutulla kaavalla. Seuraisin paljon mielummin hyvin käsikirjoitettua televisiosarjaa, jossa lemmikit onnistuvat aina omistajien poistuttua hankkiutumaan kotonaan joihinkin sekaannuksiin, jotka saadaan aina siivottua hetkeä ennen omistajan kääntäessä avaintaan kotioven lukkopesässään.

Elokuvan visuaalisuus, kaikkine 3D mahdollisuuksineenkin, joiden päälle minun silmäni eivät mitään ymmärräkään, oli kyllä komeaa. Mutta tarina jäi jotenkin ohueksi ja haaleaksi. Mutta en varmaan elokuvan ominaisinta kohderyhmää ollutkaan. Elokuvaan en ihan pienimpiä lapsia veisi, mutta ala-asteen ylemmästä luokasta, aina lukiolaiseen saakka tämä elokuva varmaan toimii paremminkin. Vaikka tekeehän se aikuisellekin ihan hyvää välillä tälläistäkin katsella, vaikkei ihmettelisi muuta kuin vain tietokoneistetun animaation upeaa kehittymistä käsinpiirrettyjen Warner Bros ja Disneystudioiden klassisista ajoista.

Mutta itse tarinasta vielä sen verran, että aivan perheen pienimmille se saattaa olla turhankin pelottava ja ahdistava, jolloin K7 luokitus on varmasti paikallaan. Ja kyllä sen ikäinen lapsi saattaa sitä kyykäärmeen oikeaa elokuvakuolemaa pohdiskella pitkäänkin, kun tuumii sitä näin aikuinenkin, että oliko se otus pakko mennä liiskaamaan? Piirretyissä on aina ollut väkivaltansa, mutta Wily E. Coyoten ja  Geococcyx Californicuksen yhteydenotoista on aina selvitty mustunein naamoin. Koko ihmiskunnan tappamiseen lietsova psykopupumme voi olla monelle fundamentalistikristilliselle tässä elokuvassa liikaa. Ja varmaan alkuperämaassaan amerikan yhdysvalloissa, joka terrorismin ja muiden ongelmien kanssa kamppailee, siinä missä toki kaikki muutkin maat, lienevät jo pahimmat koservatiivis-puritaaniset ehtineet tästäkin mielensä pahoittamaan. Minusta sen sijaan psychobunnymme olisi voinut viedä vielä pidemmälle turkkamaiseen raivohulluuteen....  ja koko elokuvan hylätyn lemmikkieläimen trauman ja synkkyyden viedä Tim Burtonin, suorastaan Lars von Triermäisen ahdistuksen tasollekin. Mutta olisihan se tämän elokuvan odotettavissa olevan kassamagnetisimin tietysti vienyt pois.

Kahden lapsen, limujen, popcornin ja karamellien kanssa tämänkin kokemuksen hinta menee 30 euron paremmalle puolelle. Eli pari vanhaa ja vihertävää Sibeliusta olisi lompakosta huvennut. Ei ihme ettei teatterissa niin paljon kävijöitä ollutkaan. Itse olisin tästä kokemuksesta, eli kolmen tähden elokuvasta voinut maksaa tuon 8€, jos siihen olisi jo pienehkö popcorn ja limu sisältynyt. Niukassa taloustilanteessa kärsiville kansalaisille, ei tämän ostaminen DVD/BlueRayformaatissa, vaikkapa joululahjaksi koko perheelle ole kuitenkaan ollenkaan pöllömpi vaihtoehto. Useampi katselukerta, niin alkuperäisillä ääninäyttelijöillä, kuin kotimaisillakin, toisi varmasti esiin elokuvasta uusia syvyyksiä, ja sinne nokkelasti piilotettuja viittauksiakin.

Elokuvan alkukuvana nähty, samaisen Illumination Entertainment studion Minions-Kätyrit -aiheinen lyhytelokuva saa minulta kuitenkin kokonaista 5 tähteä. Pikkukakkosesta tutun sähläävän nukkekaksikon hengessä toteutettu pätkis oli oikeastaan aikas julmetun hauska. Ja mukavan lyhyt.

Teille jotka menettekin, toivotan: Antoisaa elokuvailtaa.

Muuttuuko ihminen - Ja mihin suuntaan?

Syntisten virsiä, Laiturilava 25.8.2016 klo 19, Vapaa pääsy


Idolsit, Popstarsit, Voice of Finlandit ja Vain Elämää -tyyppiset formaattiviihteet ovat kuuluneet suomen kansalaistakin piinaaviin vitsauksiin jo pitkään. Vitsauksien ominaisin luonteenpiiire on se, että ne tuntuvat olevan ehtymätön ja uusiutuva luonnonvara. Kun taivaalta tai suusta sataneet sammakot on lakaistu takaisin ihmiskunnan hulevesiverkostoihin, heinäsirkat ovat kuulumasta lakanneet, ja poliokin on kuriin saatu rokotuksin, niin aina jostain putkahtaakin ihmiskunnan riesaksi onneksi jokin uusi vitsaus, kuten esimerkiksi vaikkapa karaoke tai kokkisodat.

Ovatko vitsaukset Jumalan meille syntisille ansioksi lähettämiä? Vai ovatko ne merkki vanhan vihtahousun, tuon sielunvihollisen, Belsebubin olemassaolosta? - Tuohon kysymyseen emme saa tälläkään kertaa vastausta tilaisuudessa, jossa omaa evoluutiotaan käyvä evankelis-luterilainen kirkko tunkee omat näppinsä ja lusikkansa mausteeksi tähän suureen reformaatisoituun ny(yh)kyviihteen kattilaan.

Aikamme eittämättä merkittävimpiin kuuluvat kotimaiset populäärimusiikin rallit ovat saaneet (kohu)pastori Jaakko Heinimäen kokoamassa "Syntisten Virsikirjassa" luterisointinsa, mitä se sitten ikinä tarkoittaakin. Arvostelua, arvostustakin, kritiikkiä ja suoranaista vittuiluakin osakseen saanut yhteislauluvihkonen, on jakanut niin hartaan kirkkokansan kuin paatuneiden tapakristittyjenkin mielipiteet puolentoistavuodentakaisesta ilmestymisestään lähtien. Haetaanko kyseisessä teoksessa kunniaa Jumalalle, laulujen tekijöille, vaiko kirjan kokoajalle itselleen, on jäänyt ja jäänee tyrvään kynällekin arvoitukseksi. Onko kyseessä kirjailijan lapsenuskoinen vilpitön halu levittää ilosanomaa kaikissa muodoissaan, vaiko vain kirkon epätoivoinen yritys saada omalle tuhatvuotiselle salatuille elämilleen lisää maksavia katsojia? Me kauniit ja rohkeat kirkossa olemme sitä mieltä, että kyllä mekin osaamme olla hauskoja ja itseironisia, ja lainaamme vanhan Kummelivitsin:

https://www.youtube.com/watch?v=fbTlj9mtVm4

käsittelyymme osoittaaksemme lupsakkuutemme, ja toivotamme kaikki uudet asiakkaat tervetulleiksi, vaikkemme oikeasti teitä homoja vihkiä haluakaan. - Näitä, ja monia muita ajatuksia kyseinen teos lienee herättänyt, mutta se ei ole tämänkertaisen saarnamme aihe.

Virsikirjan lisälehterit täyttävästä herra Heinimäen teelmästä, ja sen kommenttiraidoista kiinnostuneet voivat lukaista halutessaan vaikkapa aiheesta artikkelin iltapäivälehdestä:

Huippupastori kokosi syntisen virsikirjan

Ilmestymisestään lähtien, on syntisten virsiä veisattu eri seurakunnissa, vaihtelevissa tilaisuuksissa, vaihtelevin menestyksin, ja monien huippumuusikkojenkin voimin. Ja viimein tämäkin villitys on rantautunut Tyrväällekin, jossa jollekin on tullut mieleen, että mitäpäs jos mekin järjestäisimme oman versiomme yhteislaulutilaisuudesta tämän teeman ympärille? Ja joku on ilmeisesti kyseistä ideaa alkanut komppaamaan ja puuhaamaankin, ja jostain onkin saatu haalittua kokoon musikantit. Ehkä yhteiset harjoituksetkin on kerran pidetty, jonka jälkeen kyseinen show on päätetty ihmisten iloksi/vitsaukseksi Laiturilavan torstai-iltaan rantauttaa. Sitä siis oli lähdettävä katsomaan, ja arvioimaan.

Halleluja, mitä sieltä tulee!

Saavun paikalle hyvissä ajoin ennen seitsemää, ja huomaan tuvan olevan täynnä...puoleen väliin kelluvaa ulkoterassiakin ovat he maan täyttäneet. Eivät näytä laiturikahvilan vakioasiakkailta nuo, ja jo ohikiitävän hetken ajan pelko valtaa mieleni... ovathan oluthanat sentään avoimet, siinä missä ovetkin? Ja ovathan ne - onneksi! Tästä temppelistä ei ole rahanvaihtajia ruoskin ajettu, ja jokainen bublikaani, fariseus, siinä missä filistealainenkin on toivotettu tervetuleeksi. Pelkään moisen tilaisuuden olevan kuitenkin vauraalle yrittäjälle jonkinlaisen kaupallisen itsemurhan mahdollistava uhkapeli, joten ostan varmuuden vuoksi tukiaisiksi heti kaksi tuoppia, yhden kumpaankin käteen, ja astelen uloimmalla terassilla sauhuttelevien, todellisilta syntisiltä näyttävien, raavaiden naaraiden joukkoon.

Ilta jyrähtääkin kohta käyntiin lähes isoa ja vanhempaa kirjaa (saarn 3:1-8) siteeraavalla jenkalla: "Väliaikainen". Esitys kuulostaa lähinnä joltain juhannussuulissa möykkäävältä humppapumpulta, mutta kai sitä tätäkin aikansa jaksaa viittiä, tuumaan.

Seuraavana illan ohjelmassa yhteislauletaan J. Karjalaisen kammottavin ja kulunenin kappale "Sankarit". Kyseistä ohjelmanumeroa kuunnellessa ei tule mieleen kuin se, että keitä ne on nuo sankarit, jotka tälläisessa tilaisuudessa lauteille oikein itsensä tuppaavat?  Ei ihme että illan pääsolistiksi mainostettu esiintyjä oli esiintymisensä viime hetkillä peruuttanut, sairastumiseen vedoten.

Sitten päästäänkin pakollisen masentavaan suomalais-agraariseen sielunmaisemamolliin:
"Täällä Pohjantähden Alla". Kyseinen tulkinta saa minut haluamaan viiltää ranteeni auki, vaan eipä minulla ole siihen hommaan soveltuvia välineitäkään mukanani. Käyn kysymässä viereisen pöydän kovin jezebelitsan oloisilta siskoilta, että ei heillä sattuisi partakonetta tulleen mukaan? Jolloin he remahtavat nikotiinilla aateloituun tervaiseen nauruun.

Saamme osaksemme pahaa silmää ja paheksuvan mummoäänen etäämmältä. "Tämä ilta on pyhitetty musiikille - ettekö tienneet!!!", kiljahtaa tuo harmaantuvantuohtunut jalopeuranaaras muutaman pöytärivin päästä. Vaihdamme oluelle piipahtaneiden kesäasukkaiden kanssa kommunikaation kuiskauksen tasolle, heti sen jälkeen kun he ovat vastakysymyksensä: "Niin koskahan sitä musiikkia oikein tulisi?" ilmoille huudahtaneet. Joillekin muillekkin tuntuu olevan siis kohtuullisen käsittämätöntä, että lahkolaiset ovat esityksensä keskikaljakuppilaan tuoneet.

Ja millaisen esityksen he ovatkaan tuoneet? ... Seuraavana kappaleena kuultu "Syyslaulu" toimii puolittaisena aasinsiltana seuraavaksi kuultavalle Juicelle. Ajattelen, että jos nyt tulee vielä kaikkien masentuneiden iskelmien äiti "Syksyn Sävel" niin yhydyn kyllä lauluun sanoilla "elämä on paskamaista - täss on ollut kaikenlaista". Mutta kuulemmekin sen toisen puhkisoitetun: "Viidennentoista Yön"

Silmissäni alkaa olla kanssa oma orpo katseensa, kun kuuntelen noita lauteilla soittavia eksyneitä. Mikään muu bändissä ei tunnu toimivan, kuin vahva luotto omiin tekemisiinsä. Puhaltajalla ei tunnu olevan käsitystä missä mennään, kitaristi on aivan pimennossa, rumpalin tarjoillessa käsittämättömän huonoilla soundeilla varustettua rytmiikkaansa. Ainoa jolla homma kulkee jotenkin, on pianisti jolla onkin varmastikin kanttorin paperit. Vaikka tuntuukin, että jokainen soittaja on käynyt kyllä varmasti jonkinlaisen kirkkolauluun ja virrenveisuun perus- ja jatkokurssin läpi. Koska muuten ei moista tahtilajitonta ja jatkuvaa rubatoa voi oppia soittamaan. Onkohan se kuuluisa "Time" kenellekään tuttu edes lehtenä?

Ja oman lukunsa bändiin tekee vielä bassotaiteilja, jonka suorituksesta ei intoa puutu. Hän pitää yllä toivoa ja henkeä silloinkin kun kaikki on menetetty. No se sopii tietysti hyvin evankeliumin henkeen.

Sitten mennäänkin taas jenkalle, kipaleella: "Minne Tuuli Kuljettaa". En saa mielestäni millään mielikuvaa Katri Helenan siitä toisesta jenkasta, joka tuo mieleeni niin vahvat kuvajaiset itse Syntisten Virsikirjan kenties joidenkin mielestä rienaavastakin kansikuvasta, jossa ristillämme laulavat puhelinlangat..... Hupaisat assosiaatiot eivät kestä kuitenkaan kauaa, sillä jälleen onkin aika masentua - taas! Kuulemme eittämättä yhden kaikkien aikojen slaavilaiskaihoisten mollien ilmentymistä: "Taivas on sininen ja valkoinen"

Seuraavana saa soolonsa illan kapelimestari, joka laulaa pianolla säestämänsä kappaleen "Valehtelisin jos Väittäisin". Ja valehtelisin jos väittäisin, että olisin tulkinnasta pitänyt.

Seuraavaksi kuullaan Baddingin "Tähdet Tähdet" ja tässäkään tulkinnassa ei ole minkäänlaista imua. Esa Pulliaisen rouheat rautalankasoundit ja melodiat on riisuttu sovituksesta kokonaan pois, vaikka bändissä kitaristikin olisi ollut. Seuraavana kuullaan Helismaan Repen "Päivänsäde ja menninkäinen", jonka jälkeen on vuorossa Kari Tapion "Myrskyn Jälkeen". Tulkinnassa bändin rytmiryhmä on jälleen pahasti kahvilla. Komppi ei istu biisiin ollenkaan.

Ja sama perushuttuosasto jatkuu "Satumaassa", jonka päälle kajautetaan jälleen yhdessä rubatoa; "Sua yli kaiken mä rakastan", jonka jälkeen masennutaan jälleen "Maan korvessa kulkevan lapsosen tiellä". Vaan ihanat suojelusenkelit käyvät jo vierellämme, ja johdattavat meidät "Paratiisiin", joka onkin jo illan toiseksi viimeinen kappale.

Ilta oli varmaan monenkin mielestä ihana ja onnistunut, tulvillaan ihania vanhojakin kappaleita, joita sai laulaa yhdessä muiden kanssa. Ymmärrän näidenkin ihmisten näkökulman ja lähtokohdatkin. Miksi vain tuoda tuollainen yhteislauluilta, jollaisen olisi voinut järjestää seurakuntatalollakin oluthanojen ääreen? Ja miksi koota ylipäänsä yhteislaulatuksen ympärille bändiä, kun esitettävän materiaalin säestyksen olisi voinut hoitaa ihan hyvin pelkällä pianollakin tai kitaralla? Paremmaltakin se olisi kuullostanut, ilman turhia soittimia, joiden soittajilla ei tarvittavia taitoja ollut. Seurakunta hyväksyy varmasti mielellään laumaansa kaikki, ja nykyään sen pitääkin kai kehittyä palveluiden tarjoajanakin. Mutta musiikillisesti olisi parempi, jos pitäisitte ammattiartistien kirkkokonsertit yms. erillään,  ja yhteislauluillat erillään. Tämä esitys oli lähinnä toisaikainen, ja taitoinen.... puolivillaista roskaa jonkun hyvän asian varjolla. Onneksi ette siitä sentään rahaa vaatineet.

Vaan oli sitä kaiken tuon harmaan pilven reunassa havaittaissa hopeisia päärmeitäkin. Pari laulua illan aikana tulkinneen tyttöihmisen laulusuoritus nousi persoonallisuudessaan korkealle tasolle. Hänen lauluäänessään oli jotain samaa persoonallisen perverssiä käheyttä, sitä samaa jotakin hienoa selittämättöntä viehätystä, joka on kuultavissa Mariskan ja Marjo Leinosen, ehkäpä jopa Saara Suvannon laulusuorituksissa. Oikean bändin ja tilaisuuden osuessa kohdalleen hänessä olisi aineksia kenties jonkinlaiseen menestykseenkin,

Ja ehkä illan omalla tavoin hienoin kohokohta oli sen viimeisenä esitetty laulu: Kollaa Kestää yhtyeen "Jäähyväiset aseille". Tuskin aikanaan nuo Hemingwayn romaanista laululleen nimen napanneet punkkarit olisivat uskoneet, että vajaat 40 vuotta myöhemmin, heidän musiikkinsa on salonkikelpoistunut tälle tasolle.  Laulun teksti itsessäänhän on kaunis... eittämättä atomisodan alati vaanivan uhan alle maailmantuskassaan vaipuneen angstisen teinin avoin runomuotoinen avunhuuto maailmanrauhan puolesta. Kenen tahansa 15-vuotiaan päiväkirjoihin yläasteella kirjoittama, ja aikuisiällä uudelleen löytämä, vastaava runoelma alkaisi todennäköisesti vanhemmiten hävettämään... vaan kyseisen sepusteen kohdalla ovat aika ja olosuhteet olleet armeliaat, ja sille oikeuttakin tehneet.

Tuohon kappaleeseen ja sen herättämiin ajatuksiin oli hyvä lopettaa ohjelmalliset iltamamme.

Oikein hyvää ja levyautomaattia parempaa iltaa kaikille

Plan B plays J.J. Cale Walter's Pub 26.8. klo 21. Vapaa pääsy.


John Weldon Cale (1938-2013) oli suurehko amerikkalainen laulaja, lauluntekijä, muusikko ja musiikillinen vaikuttaja. Oklahoman ja Tulsan kasvattimme, JJ Calenakin tunnetun miehen musiikkia kuulemme usein, vaan harva meistä tietää kunniaa hänelle siitä antaa. Tämä johtuu taas siitä, että hänen tunnetuimmat kappaleensa ovat usein muiden, vielä häntä suurempien artistien tunnetuiksi tekemiä versioita.  Eric Claptonin "Cocainen" ja Lynyrd Skynyrdin "Call me the Breezen" esimerkiksi mainitakseni.

Tätä epäkohtaa lähtee oikomaan varasuunnitelmanakin tunnettu Plan B, joka tuo tribuuttinsa Walter's Pubiin perjantaiehtoona klo 21 reikäreikä, noin öö, osimoilleen, palttiarallaa ja tasan + varttin päälle, niikuin hyvä tapa vaatii. Sillä kukapas sitä nyt ennen yhdeksää lähipubiin tallustelemaan lähtisikään, palveleehan lähikauppa noille kellonlyömille asti oluthampaan kolotuksesta kärsivää tallaajaa.

Ja harva on lähtenyt nytkään. Paikalla tuntuvat olevan vain kohta jo varmaan Walter's Pubin inventaarioonkin huomioitavat kanta-asiakkaat, soittajien vaimot, ystävät & kaverit, Paikalle ovat saapuneet myös vakiot ns. "rokkipoliisit", jotka aina tälläisten tilaisuuksien tullen lähtevät esitystä kuin esitystä kärkevästi arvioimaan, ja suureen ääneen muille kertomaan, kuinka olisivat sen paremmin toteuttaneet. Paikalle on eksynyt muutama naisenpuolikin, jotka meikeistään, tahi vaatteistaan huolimatta näyttävät jopa ihan ihmisiltä. Ja ovat niiden alla, takuuvarmasti, alasti.

Aivan ilkimullikkana ei sentään pubiinkaan lähteä sovi, vaikkakin tuon roomalaisen tavernan anglosaksisemman ja modernimman variantin, eli public housen, kantakapakin, jonkinlainen kantava ajatus lieneekin päästää sisäänsä jokainen elämystä janoava asiakas siinä kunnossa, tai oikeammin kai niissä asusteissa missä hän sattuu olemaan. Tuota tarpeen ja tehtävän yhtälön jaloa manttelia on kylällämme jo neljännesvuosisadan ansiokkaasti yllään kantanut Walter´s Pub, johon landlordimme Latvakoski on tänä kyseisenä päivänä kutsunut ystävänsä minimalistisen riisuttuun ilmamolekyylien värisytys ja siirtotapahtumaan, jossa mainiota nuottiöljyä voi jokainen täysi-ikäinen kansalainen ostaa ja kitusiinsa kaataa, kuunnellen samalla samaisten päihdyttävien aikuisvirvoikkeiden nauttimismandaatin itselleen ilmaiseksi neuvotelleita soittoniekkoja.

Ilta käynnistyy jo mainitsemani akateemisen vartin myöhässä lavalle astuvan sekatyömiehen, autohuij..  myyjän ja pastorin voimin. Ja heti syyllistytäänkin amatöörimusisoinnin perisyntiin. "Thou shalt never put intoxicating adult beverages on a mixing console" said the Lord (-or you´ll go straight to hell). Näin sanotaan muusikoiden pyhässä pipliassa, kohdassa net kymmenet käskyt. No juomat eivät onneksi herrojen vapinattomista käsistä styrkkareihin, ja varsin maukkaasti ruuvattuun äänentoistoon läiky, joten homma saadaan potkaistua käyntiin.

Pastorimme ottaa seurakuntansa alusta lähtien haltuun saarnamiehen hartaudella, ja juontaa vielä virittelevät kappalaisensa ja suntionsa sisään, ja esittelee illan epistolan koskevan edesmennyttä J.J.Calea. Ilta käynnistetään kappaleella "Crazy Mama", jonka uskotaan kertovan aivan muusta mirkusta kuin teemailtamiemme juhlakalun John Weldon Calen äidistä. Kuivakan lakonista ja ihanan rönsyilevääkin, metaforia tulvillaan olevaa spiikkausta saarnamieheltämme. Näin vangitaan yleisön mielenkiinto, ja se onnistuu.... edes minua ei haittaa ensimmäisten parin kappaleen aikana esiintynyt pienehkö epävireisyys herrojen instrumenttien kesken.

Muutaman harjoittelukappaleen jälkeen vireongelmakin tuntuu poistuneen, ja seuraavaa biisiä tai oikeammin seuraavaa välispiikkiä odottaakin suorastaan jo innolla. Millaisenhan juonnon pastorimme on keksinyt seuraavaksi? Tälläistä trubaduriteettiä näkee harvoin! Illassa ei ole yhtään sitä tyhjäkäyntiä, minkä olen nähnyt niin monia harrastelijabändejä vaivaavan. Sanavihkoihin ja sointulappuihin turvautuu Plan B:kin, mutta komppikitaran/lauluvastuun ottanut saarnamiehemme on rakentanut lähtökohtaisesti hienon illan, ja miettinyt etukäteen mitä sanoa biisien välissä, ja hän osaa puhua paperien selaamisenkin lomassa yleisölle. Se on osa sitä ammattitaitoa ja karismaa, joka tekee sen suuren eron onnistuneen ja vähän vähäisemmin onnanneen illan välillä. Spontaaneja heittojakin tulee milloin yleisöstä heitettyyn kommenttiin, tai vaikkapa illan isännöitsijän kantaessa lauteille lisää juotavaa. Välitön, vilpitön, avoimen innostunut tunnelma välittyy koko seurakuntaan. Sen puolen osaamisesta Plan B saa minulta siirron parhaaseen A-ryhmään.

Mutta jos iltaa tarkastellaan musiikillisen annin ja osaamisen näkökulmasta, emme pääse valitettavasti niin korkeaan arvosanaan. Soundimaailma oli onnistuttu ruuvaamaan rouhean perushyväksi bluesiin sopivaksi. Ja itse äänentoisto oli miellyttävän leudolla ajolla desibelien suhteen, ja tilaisuutemme luonteelle oikeinkin sopiva. Oluttuopposta nauttimaan lähteneet kaverukset saattoivat keskustella keskenään huutamatta. Soitinten keskenäinen balanssi oli ehkä vähän huonompi. Itse olisin ehkä ruuvannut laulua hiukan ylemmäs, bassoa alemmaksi ja soolokitaraa vähän enemmän pintaan. Miksausratkaisu saattoi olla kyllä tietoinen valintakin, sillä bassotaiteilijamme, jonka kapeille harteille illan komppausvastuu enimmäkseen jäi, taisi suoriutua tontistaan lopultakin parhaiten ja ammattimaisimmin.

J.J:n biisithän eivät ole pilatut monillaakaan soinnuilla, ja lienevätkö monet soinnut niin kalliitakaan? Kolmessa soinnussa pysytään, ja 12 tahdin blueskaavoissa....  ja kaikki muu, se neljäs sointukin alkaa olla kädenojennus progen suuntaan. Moni leirinuotiorämpyttäjä ajaakin näissä aatoksissaan usein metsään, ja alkaa ajatella homman olevan helppoa. Mutta kuunnelkaapas vaikka joskus pian eläköityvän AC/DC basistin soittoa ja ajatuksia soitosta, ja koittakaapas mennä vaikka hänen tilalleen...  Jep!

Illan basistimme hoiti kuitenkin tonttinsa haravoinnin melko siististi.. Jäihän sinne joku risu ja lehti.... mätä omenakin ehkä, että aivan paraatinurmikkoa golfgreenien tyyliin ei saavutettu. Joskus oltiin vähän väärässä äänessä, ja hiukan nokillaankin, mutta noin yleisesti ottaen, ja olosuhteet huomioon ottaen varsinkin hyvin vedetty.

Soolokitaristi sen sijaan taisi vastata illan heikoimmasta suorituksesta. Niitä skaaloja kun ei ole aikoinaan tullut opeteltua, niin se soittohan on yleensä semmoista ja tämmöistä.... Biisit kyllä menevät, ja melodiat osataan soittaa tunnistettavasti.... ja jopa perussoundikin on ihan hyvä, ja välineet asialliset. Mutta kuuluisa "se" joka tekee siitä "sen"  jäi tälläkin kertaa puuttumaan. Ja ehkä kaipasin vielä tämän tyyliseen esitykseen vielä jotain... Nigel Tufnelin sanoin: "extra push over the cliffiä". Ei tässä nyt ollut tarvetta ruuvata yhteentoista saakka värkkejä, mutta joku se juttu mikä olisi nostanut sen seuraavalle tasolle jäi puuttumaan... En tiedä olisiko se sitten ollut joku soundi, slidekitara tai resonaattori... mutta joku yleismaailmallinen, bluesmainen tunnelmanparannin oli hakusessa.

Ja mitä tulee itse seremoniamestarimme suoritukseen, niin eipä siitäkään voi sanoa... ei niin millään muotoa moitteen sijaakaan, mutta ei hirveitä ylisanojakaan. Minä en ole itse saarnamies, joka hartauksissaan maalailee mielikuvia, ja koittaa vainajistakin aina nähdä vain ja ainoastaan hyviä puolia... Ja en usko todellisenkaan pastorin arvostavan itsekään koskaan falskia rehellisyyttä. Illan ämseen, bluespastorimme monotoninen esilaulusuoritus oli vain sellainen...  tilaisuuteen sopiva, mutta hieman monotoninen esilaulusuoritus, mitä yleensä seurakunnan tilaisuuksissa esitetään. Ja mitä itse soittoon tulee niin... eihän J.J. Calella tosiaan niin monia sointuja ole.... että kyllähän niitä siinä laulelun lomassa rytmisesti rapsuttelee rutiininomaisesti reverendimme. - Ei vikoja, mutta ei sitä kuuluisaa kuuhun menoakaan.

Ja tottakai, ainahan tälläinen amatööribändi jää valovuosien päähän, ja tulkinnalliseen varjoon esikuvilleen. Mutta se on pieni puute siinä valossa, että tälläisiä tilaisuuksia ylipäänsä joku viitsii alkaa puuhaamaan. Ilmaiseksi kun sain niin ei sitä oikein enempää valittaa kehtaa, edes ravintoloitsijan ajoittaisesta ilmaantumisesta bändin rytmiryhmään. Kun kantakapakka tälläistä tarjoaa seurakunnalleen ilmaiseksi, on syytä kumartaa landlordilleen syvään. Kokonaisuutena sain rahoilleni illasta juurikin sen vastineen mitä tulin hakemaan. Ja levyautomaatin aloitettua möykkäämisensä, poistuin paikalta.     Todennäköisesti vasta niillä kellonlyömillä kun ns. "suuri yleisö" on lähtemässä liikkeelle. Ikävää jos missasitte tämmöisen mukavan vaihtoehdon.

P.S.

Bändi esitti illan toiseksi viimeisenä kappaleena hienon biisin, Jimmie Vaughanin, etenkin veljelleen, vaan samalla monelle muulle bluesheeboille syvään kumartavan kappaleen: "Six Strings Down". Se rikkoi vähän illan J.J- teemaa, mutta sopi erittäin hyvin tilaisuuden luonteeseen. (Ja sinne oli piilotettu, jälleen kerran seremoniamestarin, eli pastorin toimesta yksi koukku.... teille jotka ette kuulleet/muuten vaan tajunneet, niin Albet Järvisestä puhuttiin.) Seuraavalla kerralla kun ymmärrätte vielä lopettaa illan sen parhaaseen hetkeen, ettekä sorru toiseen muusikoitten toiseen kymmenen käskyn rikkomiseen, eli liialla innokkuudella soitettuun encoreen, soittamalla saman biisin illan aikana kahteen kertaan.... Saatatte hyvinkin nousta sille seuraavalle tasolle harrastuksessanne, jota ei lopettaa kannata tämän arvion perusteella ainakaan.