Perjantaina 9.9.2016 Heinon Leipomolla klo 18 - 22 järjestettävä Heirock, lupailee mainoksessaan mukavaa iltaa arpajaisineen, ilmaisruokineen, kahveineen, leipomotuotteineen, B-oikeuksineen ja esiintyjineen. Moista tapahtumaahan on Tyrvään Kynänkin lähdettävä arvioimaan.
Ensivaikutelman voinee tehdä vain kerran,
Saavun paikalle tapahtumaan takaviistosta aavistuksen klo 18:00 jälkeen, ja korvani pääsevät todistamaan melkoisen kovaäänistä soundcheckiä, joka kuulostaa hiukkasen yläasteikäisistä koostuvan autotallibändin möykkäämiseltä. Saadessani visuaalisen kontaktin bändiin, huomaan sen kuitenkin koostuvan keski-ikäistyneistä, nahkatakkeihin ja farkkuihin sinnikkäästi sulloutuvista, hyvinkin harrikkamiesten oloisista miehistä. On aurinkolasia, tatuointia, liekkiresoripaitaa, niittivyötä, bootsia, rokkitennaria ja pitkää tukkaakin... Jos tyttäreni toisi tuollaisen näköisiä vävyehdokkaita näytille, olisi puhuttelun ja perhepalaverin paikka. Rock-bändiin vaadittava habitus... se vaaran tuntu on ainakin otettu haltuun. Yleisöäkin on paikalla heti tapahtuman alusta lähtien silmämääräisesti alkaen pitkälle toista sataa... ehkä hyvinkin parinsadan päällekin. Liityn muiden jatkoksi esiintymislavana toimivan konttirekan editse kulkevaan ruokajonoon saadakseni osani ilmaiseksi tarjottavasta irkkupaellasta.
Paellaa vaiko Spydäriä?
Paella on käsittääkseni alunperin espanjalainen ja maistuvakin ruoka, jonka keskeisin aine on aina riisi. Riisiä paistetaan liekin päällä olevassa paellapannussa rasvassa, ja siihen lisätään vähitellen vettä, sekä vihanneksia. Usein paellaan laitetaan myöskin paloiteltua kanaa, ja monesti siitä tehdään merenelävistäkin koostuvaa vaihtoehtoa. Klassinen paella lienee kuitenkin samantyyppinen ruoka kuin saapasmaan pizzakin, eli sen tomatoidun juustokuorrutteisen taikinalätyn täytteeksi laitetaan vähän mitä sattuu olemaan, ja yleensä se sangen maistuvan lopputuloksen se tuottaakin. Eli mukailtua arkiruokaa, joka tekee arjesta pyhän tuntuisen. Mutta perusaineet ovat aina samat.
Paella taipuu toki kotimaisen kotoisasti vaikka muurikkapannussa tehtäväksi, ja usein olen sitä toistametrisistä pannuista kesäfestivaaliolosuihteissa ostanutkin, pyttipannun ohella. Tällä kertaa paella-nimi oli kuitenkin hieman harhaanjohtava, sillä riisiä siinä ei ollut ollenkaan. Oikeampi termi tälle olisi mielestäni ollut irkkuspyttis, vaikka aika kaukana se pyttipannusta, siinä muodossa missä omani nauttia haluan olikin.
Hyvä pyttipannu on perunan, sipulin ja makkaran voissa paistettu, kuin taivaassa tehty liitto, joka oikein suolistettuna avoimesti hyökkää sydämen ja verisuonien kimppuun. Tuota kardiovaskulariteettista hidasta itsemurhaa usein vahvistetaan vielä kananmunalla. Pyttipannun koostumus, suutuntuma.... kaikki ne ovat oleellisen tärkeitä asioita. Ja niistä on monia koulukuntia. Perunan, sipulin ja makkaran keskinäinen ratio on tärkeää, samoin ainesten pilkkominen. Itse olen pyttipannun suhteen kahden vaiheilla aineskoon suhteen. Ainekset saavat olla mielestäni kutakuinkin 7 - 10 mm kokoisiksi kuutioituja. Tai sitten makkarat paistetaan erikseen halkaistuna, sipulit renkaiksi siivutettuna, ja eiliset keitinperunat pilkotaan veitsellä peukalo-otteella suoraan runsasta voita tirisevään pannuun n. 5 mm vahvoina siivuina. Ja päälle annostellaan suolaa vapautunein ranneliikkein. Yhdestä asiasta olen kuitenkin vakuuttunut, pyttipannuni perunoiden on oltava tirisevän kuumia, hieman jopa mustuneita... ei kuitenkaan palaneita. Tuon hiuksenhienon paistorajan oikean rajapinnan saavuttaminen, saattaa viedä kesäkeittiössä yhden amatöörikokin kokonaisen eliniän.
Nyt oikeaa koostumusta ja paistoastetta ei oltu kuitenkaan saavutettu. Ainekset olivat n. 2 cm kuutioina, ja ne olivat vain lämmitetyn makuisia. Kypsää ja lämmintä... mutta siitä puuttui se rasvan tirinä ja suolaisuus. Se potku, se groove. Aluksi luulin perunoiden olevan hieman raakoja, mutta hetkeä myöhemmin tajusinkin ne bataateiksi. Yhdessä porkkanan kanssa paistettuna ne saivat suutuntuman maistumaan makealta... enemmän joltain juureslaatikolta kuin pannulla paistetulta. Laskeakseen ne olisivat vaatineet mielestäni pöytään herra Heinzin innovaatiota: punaista maunlisääjää, lapsenulosteen väristä Auralaista, sekä suolasirottimen.
Annoksen ohessa tarjoillaan kauhallinen pitkäsyistä, kypsäksi haudutettua pulled-pork tyyppistä possua kastikkeessa, joka on maustettu jokaisen makuun riittävän neutraaliksi. Itse olisin kaivannut soosiin vähän potkua, tai pöytään erillisen tabascoputelin, jolla makua olisi voinut säädellä. Mutta kypsäksi haudutettua possua on vaikeaa kenenkään kokin pilata. Ja tälläkin kertaa possu ei annoksessa pettänyt.
Sivussa tarjottu majonesoitu kaalisalaatti, joka nykyjään Suomessakin coleslaw -nimellä tunnetaan, maistui hiukkasen jääkaapissa seisseeltä ja imelänäitelältä. Perushuttua Lidlistä 1,5€:n rasiassa siis, oli sitten itse tehtyä tai ei. Rinnalla sai myös perusvihreeää salaattia tomaatein ja kurkuin.
Suomalaiseen perusnöyryyteen kuuluu aina ruuasta ja sen riittävyydestä jumalan kiittäminen etukäteen, ja kokin jälkikäteen, huolimatta siitä millaista ruokaa tarjolla oli. Ilmaisesta ruuasta en tässä halua valittaakaan, mutta en minä kyseisestä setistä olisi jossain lounasbuffetissa missään tapauksessa viittä euroa enempää maksanutkaan. Mistään tajuntaa laajentavasta Hashisksesta tässä ruuassa ei ollut todellakaan kysymys. Maun puolesta mentiin sairaalaruoan paremmalle puolen, ehkä keskimaukkaan kouluruoan tasolle.
Jälkiruoaksi sisältä olisi saanut vielä varmastikin perushyvät kahvit, ja varsin maukkaalta näyttävän gluteenittoman bailey´s leivoksen. Ne jätin kuitenkin kokeilematta, koska päätin siirtyä baarin puolelle. Leivoksia tarjoili kuitenkin mainitsemisen arvoinen uusi yrittäjä: Jennin Herkku, joka on aikeissa tuoda paikallismarkkinoille gluteenittomuuteen erikoistuneita leipomotuotteitaan. Trendkäskin gluteenittomuus, on monille oikeastikin nykypäivänä tarpeellinen vaihtoehto, joita ei eräskään torin laidalla sijaitseva konditoriakuppila tarjoa. Aion varmastikkin käydä tutustumassa Jennin tarjoamiin herkkuihin myöhemmin.
Tapahtuman mainoksessa kerrottiin hauskasti kaiken olevan muuten tapahtumassa ilmaista... vain baarin puolella tarvitsisit hieman euroja. - Lähdin siis selvittämään Seurahuoneen tuottaman kansalaisen B-oikeuspalvelun tarjontaa. Tarjonta oli niukkaa, mutta kyseiseen tapahtumaan varmastikin riittävää. Tarjolla oli tölkitettyä kolmanneslitraista nallemehua 5€:n hintaan, muovituoppiin kaadettuna. Ja panemalla tykö vielä kakkosen, saattoi muovituopistaan lipittää vielä irkkuteemaan sopivaa puolilitraista kinesiä tai kilkeniä. Tokaisin kyypparille tyrvääläisittäin: Kines.
Olen Suomessa olessani pari kertaa saanut hanasta lasituoppiin hyvän Guinessin. Ja kuten arvata saattaa, tälläkin kertaa tölkistä muovituoppiin lirutettu litkumme oli vaahtokukastaan asti sheissea. Kilkennyt, Crowmoret, Baileysit ja muut miedommat tarjolla olleet juomat jätin väliin, ja siirryin suosiolla suomalaiseen, turnauskestävyydestään uskomattomaan ja tilanteessa kuin tilanteessa lämpötilastaan huolimatta toimivaan nallemehuun.
Illan ohjelmallinen tarjonta:
Ruokajonossa ollessani tuntui hieman siltä kun jonottaisin kouluruokaa, tai olisin jossain Hurstilaisessa työttömien ja vähäväkisten jouluruokajonossa. Tuota tunnelmaa alkoi kuitenkin rikkomaan illan avaus-j a pääesiintyjä: Rockin´Ganes. Tuo enimmäkseen Nokian suunnasta saapunut kokoonpanomme siirtyi lennosta tehdystä soundchekistään puolivarkain itse varsinaiseen keikkaan. Joka alkoikin tietysti Hurriganesilla, joiden ohjelmistoon ilta pitkälle rakentuikin. Välillä kuultiin muutakin kokoonpanon tyyliin sopivaa materiaalia, kuten esim. Freetä ja ZZ-Toppia. Yleisesti ottaen pumppumme oli osannut valita niukkaan orkestraatioonsa sopivan materiaalin melko hyvin. Liialliseen genrerajojen rikkomiseen ja instrumenteille sopimattomiin biiseihin ei sorruttu.
Ensimmäisten biisien aikana soittimien balanssia säädettiin pikku hiljaa paremmaksi ja volyymia tilanteeseen sopivammaksi. Parempiakin äänentoistoja olen kuullut, mutta kyllä kaikesta loppuviimeksi selvää sai. Alusta asti minua häiritsi kuitenkin hiukkasen yli-innokkaan oloisen rumpalin time yhdistettynä coolimman plektralla enimmäkseen klonksuttelevan basistimme timeen. Ne eivät tuntuneet olevan illan aikana juurikaan synkassa. Rumpali pieksi settiään rokkibändille ominaiseen etukenoiseen innokkaaseen tyyliinsä, luottaen enemmän voimaan kuin tekniikkaan. Ja tässä mukana basistimme sahaili menemään. Oikeissa äänissä ja sävellajeissa pysyttiin, mutta pieni epätarkkuus soitossa yleisesti kautta linjan häiritsi minua pitkin iltaa. Tärkeät biisin alut, breikit, fillit ja loput oli kuitenkin harjoiteltu yhdessä. Ja perusrutiinin oloinen ammattimaisempi ote välittyi bändin otteissa. Köyhän miehen versio Yngwie Malmstenista kirveen varressakin hoiti tonttinsa läpi kunnialla, mutta coverbändejä yleisesti vaivaava ässäkitaristin puute vaivasi Rockin´ Ganesiakin. Lavapreesens ja rockbändin tuntu oli kuitenkin herroilla hyvällä tasolla. Kärkimiehen roolia hoitanut sankaritenorimme oli rokkikliseensä opetellut varsin mallikkaasti. Hänenlaisiaan kovaa ja korkealta vetäviä laulajia tuottavat jokavuotiset formaattiviihdeohjelmamme semifinaalitasolle saakka pudotettavaksi tämän tästä. Mutta hänen lavapreesensinsä, yleisön ottaminen, nuottivihkoon tuijottamattomuus nostivat esityksen tasoa huomattavasti. Perustyrvääläisen paikallaan tönöttävän yleisön ottaminen on vaikea haaste, mutta solistillamme oli siihen kyllä ainakin yritystä. Ensimmäisessä setissä jorasivat kuitenkin mukana enimmäkseen vain ne kellä löytyivät punaisimmat naamat, piukeimmat vaatteet ja korkeimmat korot.
Illan väliajan ohjelma oli sen sijaan melkoista pilipali- ja tivolitouhua. Missä keikka - siellä Ritanen, tuntuu olevan paikkakunnan kirjoittamaton laki. Irkkuteemaisessa illassamme lavalle marssitettiin jälleen Ritasen Pop-up trio, tällä kertaa alkuperältään oikean irlantilaisen hoitaessa laulajakitaristin tontin. Illan toisena kappaleena kuultiinkin yllättävä veto: Whiskey in a Jar.... hohhoijjaa! Sovitus oli jokseenkin huono. Toinen kitaristi tyytyi vain komppaamaan biisiä, ottamatta lainkaan haltuun kappaleen melodiaa. Ja kontrabasso ja taustalaulukaan ei kuulunut minnekään... vasta kolmannen biisin aikana taidettiin saada basso mikitettyä, ja taustalauluunkin mikki. Käytännössä tilanne ei siitä juurikaan parantunut. Kaikki hirveydet alkoivat vain kuulumaan selvemmin. Tuntui aivan käsittämättömältä, että miten joku kehtaa marssittaa lavalle esityksen, jota ei ole harjoiteltu etukäteen juuri laisinkaan? Moinen säestyksellinen lauluilta on omiaan jossain rippileirin nuotion ääressä, mutta yleisön eteen eivät moista roskaa passita kuin täysin itsekritiikittömät ihmiset. Edes ilmaistilaisuudesta tälläistä ei oikein kuunnella viitsi. Epävireisyys, sävellajittomuus, tempottomuus... Kaikki ne asiat kuuluivat tähän pakettiin. Toisena kitaristina olleen suoritus ei kuulunut illan aikana ollenkaan, ja bassokin tuntui vaan enemmän esitystä häiritsevän. Herää vaan kysymys että miksei väliajan esitystä olisi voinut hoitaa trubaduurikitaristimme vaikka vain soolonakin. Ja jos orkestraatiota olisi halunnut lisätä, olisi lauteille voinut marssittaa vaikkapa hanuristin tai tinapillin. No... esitys parani kuitenkin loppua kohdin, kun ei sillä ollut varaa juuri huonontuakaan.
Illan toisen settinsä soittanut Rockin´Ganes suoriutui jälkimmäisestä puoliskostaan samanlaisella hyvällä perusrutiinilla kuin mitä ensimmäisestäkin. Mitään maailmanluokkaa ei nähty, mutta piirinmestaruustason touhuiksi kuultiin jälleen perusasiallista suoritusta. Highway to Hellkin kuultiin.... jälleen. Pitääkin taasen kerran kysyä kollektiivisesti kaikilta coverbandeiltä, että ei sitten mitään muuta tullut mieleen?
Hienoa on kuitenkin, että tälläisiä tilaisuuksia järjestetään, ilmaiseksi, ja niihin lähtee kerrankin näinkin suuri yleisöjoukko mukaan. Tietysti tapahtuman ajankohta, paikka ja vallitseva säätila näyttelee niissä aina suurinta roolia menestyksen kannalta. Vaikkakin ilmainen ruoka ja kahvikuppikin houkuttaa kyllä aina perustyrvääläisen liikkeelle, vaikka kyseessä mikä tahansa sirkus, vakuutusyhtiön konttorin avajaiset tai vaalitapahtuma olisikin.
Tapahtuma järjestettiin kerrankin ns. ihmisten aikaan. Minulle oli hyvinkin mieleistä käydä tapahtumassa joka loppuu kymmenen aikoihin. Siihen aikaan lienee normaalisen ihmisen jo hyvä mennä nukkumaan. Ilta piti muuten mainoksen mukaisesti kutinsa, mutta baarissa ei ihan pikkurahalla selvinnyt, ainakaan jos väliajan trion esitystä kuunteli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti