Eläimellistä menoa Tyrväällä Osa II

Kissainvaasio. Vexve-areena 3-4.9.2016 Liput 5€/Perhelippu 13€

Entäpä huvittaako sinua nähdä ns. aitoa tavaraa? Suuntaa silloin kohti Vexve-Areenaa, jossa karvaa ja persereikää pääsee näkemään hännän alta ja ympäriltä... Oikein olan takaakin. Enemmän kuin yhdelläkään kertaa Punatuubia avatessa. Mistä ihmeestä tässä silloin on kysymys? Kaupunkiin on tällöin rantautunut tietenkin: kissainvaasio


Olen aina ihmetellyt, mikä saa ihmisen viemään lemmikkieläintään näyttelyyn? Stressaantunut elukka pannaan aamuvarhaisella pieneen koppaan, ja tungetaan ahtaaseen kuumaan autoon yhdessä vähintäänkin itsensä yhtä raivopäiseksi stressanneen omistajansa kanssa., ja lähdetään posottamaan - vaikka toiselle puolelle Suomea. Reissulle jolla kellään ei mukavaa ole, josta tassuun eli käpälään ei useinkaan mitään jää. No onhan meillä samantyyppistä harrastustoimitaa muutenkin olemassa, sitä kutsutaan amatööritason tanssiorkesterissa soittamiseksi. Tämäntyyppisestä harrastuksesta mitään entuudestaan tietämättömänä päätin kuitenkin ottaa siitä selvää. Onko ennakkoluuloilleni perusteita? Mitä kissaihmisten sielunmaisemassa oikein liikkuu?  Eipä muuta kun auton rattiin ja parkkipaikkaa etisimään. Ja jo noin varttitunnin kuluttua astuinkin henkeä pidätellen sisään lentopallopyhättönäkin tunnettuun hornankattilaan, Vexve-Areenaan, joka oli muuntautunut tuosta William Morganin ja Heimer Virkkusen kaaripallististen opetuslasten jälkeläisten temppelistä yhdeksi suureksi ammoniakkisen kissinpissin tuoksuiseksi hiekkalaatikoksi.

Parkinta-asiainministeriöstä päivää

Jos asioita tarkastellaan taas hiekkalaatikon ulkopuolelta niin, niin kauan kuin ma muistan, ovat Vexve-Areenan liikennejärjestelyt olleet kammottavat. Aina kun pyhää lentopalloa on pelattu, ovat kadunvarret täyttyneet molemmin puolin, aina Sastamalakodilta ammattikoululle saakka, välillä riistäen oikeudet jalankulkijoilta ja kevyeltä liikenteeltä tukkimalla heidän kulkunsa täysin. Ja välillä tuntuu, että kyseisen alueen asukkaillakin on vaikeuksia ollut päästä suorastaan jopa omiin pihoihinsa. Onko tälläisestä pysäköintiholtittomuudesta jaettu koskaan yhtäkään sakkoa?  No eipä ole. Ihmettelen vaan, että miksi alun alkaen ei kaupunki lunastanut ympäröiviä joutomaita itselleen ja rakentanut niille kunnollista parkkipaikkaa tai vaikkapa parkkihallia? Kaikkien näiden menestyksekkäiden lentopallovuosien jälkeen, olisi moinen investointi pysäköintimaksujen muodossa maksanut jo itseään hyvän matkaa takaisin. Tai jos olisi edes pysäköinninvalvoja palkattu, hänen palkkakulunsa olisivat varmasti pysäköintivirhemaksuilla kuitatut vuosittain. Ja jos mennään toiseen aiheeseen vielä nopeasti, niin kysyä sopii, miksi ylipäänsä lentopallopyhättö/"monitoimiareena"? Kaikki kaupunkilaiset eivät niin perusta lentopallosta tai Yö-yhtyeen konserteista yritystilaisuuksissa, että eikö uimahallista olisi ollut liikunnallista iloa kumminkin niin vanhemmalle väestölle kuin lapsiperheillekin? Taitaa olla niin, että Tyrvääläiset ovat tainneet uimahallihankkeeseen ja sen konsultointiin poltettavaan rahaan olla sen verran kyrpiintyneitä, että ovat unohtaneet jo koko asian.

Minä pysäköin ainakin tähän!

No... Tähän aiheeseen en nyt niin halua sen enempää kantaa ottaa, mutta pysäköinnistä vielä sen verran, että mitä kalliimpi auto sen lähemmäs ovea sen omistaja tuntui sen pysäköitäväksi halunneen. Ja jos jonkun merkityn paikan vieressä ei ollut tilaa, oli kekseliäästi otettu käyttöön kaikenlaisia vinoparkki, manneparkki ja ns. neekeriparkkeerauksia. Luontevastihan sitä tilaa löytyy kun kiesinsä vaan jonon jatkeeksi laittaa. Kyllähän siitä vielä ohitte mahtuu jos vaan on rattimies. Ne jotka kiltisti parkkeerasivat autonsa niille sopivimmille paikoille, vaikuttivat olevan kuitenkin enimmäkseen ulkopaikkakuntalaisia - pitäisiköhän meidän kenties oppia heiltä jotain liikennekulttuurista?     Invapaikat oli sentään älytty jättää rauhaan niitä tarvitseville.

Everybody in the whole cell block...

Kimi kät skräts feva

Areenassa olikin sitten mirriä ja mourua tarjolla salin täydeltä. Lauantaina vuorossa olivat pitkäkarvaiset otukset ja sunnuntain puolella poikkeavat saivat tarkastella lyhyempiturkkisia ja domestisia maatiaismiukuja. Sali oli osastoitu mukavan väljästi häkkiriveiksi rotujen mukaan. Eri rotujen edustajia oli varmaankin kymmenittäin ja häkkien numeroiden perusteella itse yksilöitä taisi olla paikalla kolmisen sataa. Itse pääosanesittäjät vaikuttivat vähintään yhtä vaivaantuneen vittuuntuneilta osaansa kuin Ritchie Blackmore Deep Purplen loppuaikoina. Enimmäkseen kaikilla kisuilla tuntui olevan semmoinen "päästäkää mut pois täältä" -ilme. Ja muutama ilmaisi samaa asiaa melkoisella mouruamisella. Liekö osa ollut jo veteraaneja näyttelyiden suhteen? He vain nukkua möllöttivät tai katselivat ympäröivää  maailmaa, ikään kuin olisivat sanoneet: "Mua ei vittu kiinnosta pätkääkään nämät touhunne".

Aivan mahtavaa!  Kissojen ylimielistä, penseää suhtautumista ympäröivään paskantärkeään maailmaan ei voi kuin ihailla. Minulle alkoi valjeta mistä Pablo Nerudakin aikoinaan runoili. Vaikka sen voissa paistaisi, niin kissa on kissa....ja perhanan sitkeä pirulainen onkin.

Birmat, Rag Dollit, Maine Coonit, tabbykuviot.... rodusto, termistö... Kaikki alkoi pikkuhiljaa aukeamaan minulle, ja omistajat kyllä lemmikeistään avautuivat hyvinkin mielellään jos heiltä vain asiaa kysyi.Välillä tuntui, että yksikin naisihminen puhui mirristään enemmän kuin bussilastillinen vaginamonologisteja yhteensä. Osa näyttelytoimintaa ja kissaharrastusta onkin varmaan tämä sosiaalinen puoli. Oli kyseessä mikä lemmikkieläin tahansa, tai vaikka venemessut ja moottoripyörätapahtumat, lienee ihmisen laumasieluisuuden eräs perimmäinen ilmenemismuoto juurikin tälläinen. Kokoonnutaan samaan paikkaan samanhenkisten ihmisten kanssa puhumaan, vaihtamaan ajatuksia jostakin yhteisestä ja rakkaasta aiheesta. Ja viimeistään kotimatkalla päästään sitten arvostelemaan kanssaihmisiä ja heidän lemmikkejään, venehankintojaan tai vaimonsa ulkonäköä....  jos ei tullut kehdattua sanoa ihan paikan päällä ja päin naamaa. Tämähän se lienee se sosiaalisen toimintamme ydin.

Tuomaritoiminnan päälle en suoraan sanoen ymmärtänyt mitään. Kissa nostettiin pöydälle ja välillä elikkoa venytettiin ilmassa kuin olisi kurmootettu kaksrivistä sirmakkaa. Ääni vaan oli ehkä kuitenkin tässä tapauksessa siedettävämpää. Aikansa kun tuomarit olivat felixiä mälvänneet ja papereitaan ruksanneet, pääsi kissimme takaisin häkkiin odottamaan jatkotoimempiteitä. En tiedä miten arviointi suoritettiin, mutta tuntui että lähes jokainen kissa sai jonkinlaisen pokaalin tai vähintään ruusukkeen. Palkintopöytä oli todella muhkean näköinen. Olen aina luullut että Lions Clubilla, Martoissa, Rotareissa ja muissa vastaavissa organisaatioissa kun on vuosittain kokoontumisajot, jossa toisia ja itseä kehutaan, kätellään ja jaetaan kunniakirjoja & viirejä ja vedetään firman piikkiin reippaat rynttäjäiset päälle, olisi noita pystejä jaossa juurikin kaikille. Mutta he taitavat näiden lemmikkiharrastajien suhteen olla vielä pikkutekijöitä.

Hankkisinko haitarin?

Muista Hykeena!

Eteerisessä ammoniakkiatmosfäärissä kun tunninkin tottumaton pyörii, alkaa olla jo aika maistaa ilmaa. Vetäydyin siis hetkeksi ulos vetämään henkeeni tuota mainiota 21% blandista. Matkan varrelta aulasta olisi voinut ostaa virvokkeita ja kahvia sangen kohtuulliseen hintaan. Ja myytiinhän siellä toki kaikkea kissa-aiheista pikkutavaraakin, aina kissanruoasta leluihin, erilaisiin rihkamoihin, kalentereihin ja postikottteihin saakka. Ravintola Wareliuksen puolellakin olisi voinut käydä nauttimassa paakelinkin, mutta paksuhko ilma oli vienyt nälän tunteeni pois.

Etelä-eurooppalaisista bistroista tuttua hykeenaa kissakujalla.

Kissoja sanotaan aina siisteiksi eläimiksi, mutta millaisia ovat heidän omistajansa? Kun tarkastelin salin puolella touhujansa, niin voi ainakin sanoa, että joidenkin kohdalla oli kylmäketju päässyt hiukkasen katkeamaan. Näyttelypäivä on toki pitkä ja raskas, niin pitäähän sitä retkieväitä olla. Itselle lakkaavat vaan maistumsta kermaviilipohjaiset piiraat, sipsit ja pizzat, jos niitä pitää ahtaa kitaansa kusenhajussa, samalla niistä paakkuuntunutta hiekkaa pois nyppien. On se vaan merkillistä... Kahvilan puolella työntekijällä pitää olla hygieniapassi, tietääkseen että ei koske haarukkaan samoilla käsillä millä on persettään juurikin kynsinyt. Mutta salin puolella kaikki nämä hyvät, nykyiseen inhimillisyyteen hyväksi luetut tavat, oltiin unohdettu. Kai se sitten vaan on niin, että joidenkin (nais)ihmisten on pakko pitää suutaan auki koko ajan, joko sieltä taukoamatonta puhetulvaa päästäen tai sinne ruokaa tunkien.

Lemmikit ovat omistajiensa lapsia. Oheislaitteissa ei ole kitsasteltu.

Kaikki kissa(nais)ihmiset eivät kuitenkaan olleet massiivisen obeeseja almoja. Osa oli ottanut mukaansa kirjan itseään sivistääkseen aikaa tappaessaan, taikka kutimen, tuottaakseen jonkun varpaille värikkäitä, villaisia ilojaan, ja oli joukossa myös rokkaavaa bikerhenkistä hutsunlutsuakin. Kaikki Simpsoneista tutut nörttityypit, ja jopa comic book guykin, olivat kissaharrastajiemme keskuudessa edustettuna. Täytyy sanoa todellakin, että jos kissarotuja on sadoittain, niin kyllä erilaisia kissanomistajatyyppejäkin on. Kirjonsa on valtava. Ja heidän seuraamisensa on vähintäänkin yhtä mielenkiintoista. Vaikkakin kaikista, ja etenkin naisihmisistä, huokuikin sellainen vähintäänkin Anneli Auerin auran omainen epäilyttävyys toimissaan.

Number forty-seven said to number three
You're the cutest jailbird I ever did see
I sure would be delighted with your company
Come on and do the Jailhouse Rock with me

Kaikkiaan kokemus oli kuitenkin yllättävän positiivinen. Ja kaipa tähän käytetyt rahat menivät kuitenkin ihan hyvään tarkoitukseen. Vastaavassa näyttelyssä käymistä voin suositella kyllä kaikille, pienin varauksin. Jos tälläiseen tilaisuuteen menee lasten kanssa, saa varautua siihen että 13 euron pääsylippukustannukset vaihtuvat tulevien vuosien aikana tonnien rahanmenoksi. Ja etenkin jos käytte samalla viikolla katsomassa piirrettyjä eläinaiheisia elokuvia, eivät perheen pienimmät varmasti jätä teitä rauhaan ennen kuin lemmikkieläin on hankittu.

Ja jäipä sitä kieltämättä kissakuumetta itsellekin. Helkatti! Ehkä tässä käy vielä niin että Tyrwään Kynäkin liittyy suurten suomalaisten kissanomistajien joukkoon Tarja Halosen ja Klunssilan seuraksi. Ja jos niin käy, en aio itse sitä lemmikkiä näyttelyyn roudata. Ekskursio tähän ekshibiitioon ei valaissut minua vielä siitä, että mikä saa ihmiset tälläiseen hulluuteen niin tosissaan heittäytymään. Mutta kissoista on moneksi...  melkoisia epeleitä ovat. Näen ne tämän tilaisuuden jälkeen paljon muinakin kuin rukkasina ja rapumertojen täytteinä.